Ka niinpä toki! Niinpä niin, tulen kohta seisomaan tiskin taakse, myönteli August. Ja samassa hän jo oli tiessään.
Mutta ei vain Augustia kuulunut takaisin. Edevart pisti kojun illalla lukkoon ja kierteli hetkisen katuja. Hän oli ostanut leipurista pari vehnäpullaa ja pureskeli niitä kävellessään.
Tyynenä kesäiltana oli nyt markkinaelämä täydessä vauhdissa. Joka puolelta kuului kaiken maailman ääniä ja melua, laulua, hoilausta ja huutoa. Ihmiset nauttivat hauskasta hetkestä. Muutamat miehet olivat saaneet käsiinsä viinaa ja alkoivat olla rohkeimmillaan, kehuskella toisilleen vahvoja, kerrassaan voittamattomia nyrkkejään.
Edevart tunsi pari tummaveristä pientä miestä, joilla oli mukanaan posetiivi. Ahaa! siinähän totisesti olivat unkarilainen ja armeenialainen. He yhä vain harjoittivat samaa vaivaista petkutustaan: toinen pyöritti kampea, toinen hyökkäsi sitten toverinsa niskaan iskien ja lyöden tätä ja tuhrien hänen kasvonsa marjamehuun. He olivat joskus aikoinaan sen tempun keksineet eivätkä olleet voineet luopua siitä. Ilveilijäraukat! Liian monet sen jo tunsivat, pikkulapsille vain se oli enää uutta. Heillä olikin nyt kurjat päivät, saivat puolikillinkisen silloin, toisen tällöin; jos oikein sattui onnistumaan, tipahti kaksikillinkinen.
Papst, iänikuinen kellojuutalainen, oli myös tullut. Vanhennutpa oli ukkopaha, parta käynyt yhä valkoisemmaksi, mutta yhtä paksu hän oli vieläkin ja heilui samalla tavalla kahta puolta, sama oli vielä ikivanha päällystakkikin, ja monet kellonvitjat killuivat nytkin vatsan päällä. Mutta ei ollut enää yhtä tyyni ja rauhallinen kuin ennen, vaan lopen kuluneen ja ruman näköiseksi oli mennyt koko ukko, naama tuhansissa rypyissä. Ei tuntenut Edevartia heti ensi näkemältä, mutta katsoa tihrustettuaan nuorta miestä hetkisen sai kuin saikin kaivetuksi omin voimin tämän nimen muistinsa komeroista toisen auttamatta. Oli se koko ihme ja kumma; niin monen vuoden perästä, ja vielä Papst, jolla oli tuhansia tuttuja ympäri koko maan! Mutta sen taidon hän oli oppinut hyvin; hän tunsi ihmiset, oli syventynyt alaansa ja kehittynyt siinä taituriksi.
He alkoivat jutella kaikessa ystävyydessä. Edevart näytti ukolle kelloaan: se oli hänellä yhä vielä, kertaakaan ei ollut tarvinnut käyttää sitä kellosepässä. Papst avasi sen ja virkkoi: Mutta kyllä se nyt on taaskin puhdistettava! Annahan minulle pariksi päiväksi, niin saat sen puhdistettuna takaisin.
Eikö se voi yhtä hyvin käydä omia aikojaan, siksi kunnes pysähtyy? kysyi Edevart.
Sääli niin hienoa koneistoa, tuumi Papst. Katsos, Edevart, ota tämä siksi aikaa, se käy kyllä. Ja nyt sinä kai voit taas myydä minun puolestani muutamia kelloja?
En voi ruveta siihen hommaan. Minulla on täällä itsellänikin markkinakoju, niin että täytyy pysyä siinä. Vai niin, vai on sinulla oma koju! Johan sinusta on paisunut oikein aika pösö sitten viime näkemän. Oikein hauska kuulla. Mutta entäs näin iltaisin?
Ei, älkää panko pahaksenne, mutta ei siitä hommasta ole minulle. Täytyy seistä kojussa kaiket päivät, niin että on saatava vähän vapaata aikaa iltasella.