Minulla olisi ollut muutamia kelloja, jotka olisin tahtonut myydä täällä paikalla. Oikein hyviä kelloja, huokeita kelloja, minä tässä ikään kuin loppuunmyyntiä… ei ole sanottu, tulenko enää tänne tämän kerran perästä.
Aiotteko matkustaa pois?
Voin vaikka kuolla kupsahtaakin, olen jo vanha mies. Jos myyt kelloja, saat joka yhdennentoista itsellesi. Tahtoisin saada ne pois käsistäni.
Ei, en voi ruveta siihen puuhaan. Mutta minulla on täällä toveri, joka ehkä suostuu siihen. Hän on oikein syntynyt kauppiaaksi.
Missä hän on?
Lähetän hänet teidän luoksenne huomenna…
Alkoi hämärtää. Edevart saapasteli laiturille päin, kävi katsomassa, että nelihanka oli paikoillaan. Missäpäs se olisi ollut muuallakaan, ei kai August sentään ollut niin hullu, että olisi mennyt myymään sen! Hän kulki Mattean kojun ohi. Oven edessä tungeksi väkeä ihan mustanaan. Ovi oli selkosen selällään. Kojukin oli täynnä väkeä, sieltä kuului soittoa, hanurinsoittoa, August siellä soitti. Augustille ei ollut tietenkään mitään hyötyä tuosta taidostaan, mutta eipäs vain malttanut luopua siitä.
Edevart tunkeutui ovesta sisään. Sekä Nilsillä että Mattealla oli täysi työ jouduttaessaan ruokaa ja juomaa tuvantäyteiselle joukolle. Mutta yleisöstä tuntui olevan vain sitä hauskempaa, kuta ahtaampaa oli. Tytöt ja pojat istuivat sylityksin, ja huoneessa oli niukalti valoa. Soitettuaan komean marssin August viittasi Matteaa luokseen ja kysyi: Mitäs annat minulle tästä?
Mattea ei kitsastellut, vaan vastasi: Mitä itse pyydät!
August nyökkäsi, sormeili hetkisen mahtavaa hanuriaan ja antoi katseensa kiertää yleisön joukossa ihmisestä toiseen. Sitten hän teki sellaista, joka väkisinkin tempasi kaikki valtoihinsa: rupesi laulamaan ja soittamaan, lauloi syvällä, surumielisellä sävelellä englantilaisen merimieslaulun, jossa puhuttiin rakkaudesta ja puukonpistoista ja barcelonalaisesta tyttölapsesta. Kyllä August osasi, jos vain tahtoi!