Minun veljenikö? Ei minulla ole veljeä täällä markkinoilla.
Mutta — kyllä hän sanoi olevansa sinun veljesi — Teodor —
E-hei, ei hän ole minun veljeni. Sanoiko hän sellaisia?
Hän tuli luokseni eilen illalla ja selitti olevansa sinun veljesi. Ja sitten hän tarjoutui myymään kellojani. Etkö tunne häntä?
Totta kai tunnen. Mutta hän ei ole veljeni, emme ole vähääkään sukua toisillemme. Se nyt vielä puuttuisi!
Annoin hänelle tänä aamuna yksitoista kelloa, mutisi Papst hiipien ovelle. Ukko alkoi käydä levottomaksi, pudisti partaista päätään ja rupesi sitten taas puhumaan: Niin näetkös, Edevart, aloin itsekin vähän epäillä — tuota, miten sanoisin — ei hän ollut ollenkaan sinun näköisesi eikä tapaisesikaan. Sen vuoksi tahdoin itse pistäytyä kuulemassa. Luuletko, että hän voi mennä sen pitkän tien ja viedä kellot mennessään?
Eikö mitä. Hän tuli tänne minun veneessäni, ei hän pääse mihinkään muuten kuin minun matkassani.
Äänettömyys. Papst mietti hetkisen sanoen sitten: Mutta minähän voin koetella häntä, vai mitä luulet?
Totta kai. Ei hän sentään niin hullu liene, että rupeaa varastamaan yhtätoista kelloa…
August oli taaskin koko päivän omilla teillään. Edevart jouti hoitaa kojua ja käydä kauppaa. Hän asetti kankaita ja muita tavaroita aivan ovenpieleen ja pisti niihin hintaliput. Se oli viisas teko. Ihmiset pysähtyivät katsomaan hintoja, tunnustelivat tavaroita, kömpivät sitten peremmäksi ja — syntyi kaupat. Edevartin lompakko alkoi jo olla seteleitä pullollaan, ja huominenkin oli vielä myyntipäivä, viimeinen markkinapäivä.