Edevartin täytyi selittää: hän oli luullut seppää Augustiksi, toverikseen, jonka arveli joutuneen kiikkiin, joten hänkin aikoi puuttua leikkiin; tämä oli siis selvä erehdys —

No siliäkin sitten tiehesi! mutisi mies aikoen lähteä juoksemaan. Hän pälyili ympärilleen ja näytti olevan kovin levoton ja jännityksissään.

Mihin sinä oikein…? kysäisi Edevart.

Senkö täytistä se sinuun kuuluu? Korjaa luusi ja äkkiä!

Mutta sitä miehen ei olisi pitänyt sanoa. Tuommoisessa äänilajissa annettua käskyä Edevart ei totellut, päinvastoin hyppäsi suoraan toisen eteen. Mitä hittoa -! sähähti seppä ja iskeä paukautti.

Tappelussa ei kumpikaan päässyt ratkaisevasti voitolle, mutta Edevart oli tottunut olemaan tappelussa sekä voitonpuolella että alakynnessä, niin että piti hyvin puolensa. Pahinta asiassa oli, että seppä iskeä paukutteli avaimella. Mies oli väkevä kuin karhu, joten Edevart ei saanut häntä kaatumaan pelottavalla jalkakammellaankaan. Senkin puotirotta! hän kuuli sepän kähisevän. — Vai avaimilla sinä…! kiljaisi Edevart vastaan, piru vieköön sinut luineen nahkoineen! Ja samassa hän potkaisi tappelutoveriaan, sattuipa mihin kohtaan tahansa. Potku ei osunut kovinkaan arkaan paikkaan, ja kun Edevart yritti potkaista toisen kerran, seppä sai salamannopeasti siepatuksi jalasta kiinni ja nykäisi hänet maahan pitkälleen.

Kömpiessään jaloilleen Edevart näki sepän juoksevan pakoon jo pitkän matkan päässä. Edevart ei lähtenyt heti ajamaan häntä takaa, sillä samassa avautui ikkuna, ja miesääni kuului kysyvän: Loukkasitko itsesi pahastikin?

En.

Sinulla on verta naamassasi.

… löi avaimella.