Niin — hm, tuota…
Eihän se mies olisi jaksanut raahata sitä raskasta rautarumilusta mukanaan.
Eipä kylläkään. Mutta kuulehan, Edevart, kuiskasi Papst hiljaa: ei lompakko ollutkaan arkussa! Eikö se ollut arkussa?
Ei ollut. Päänalusen alla, niin sanoi se käytävässä piilotellut mies, Mutta vedinpä häntä nenästä: pistin sen vuoteen jalkapohjiin, vuodevaatteiden alle pohjimmaiseksi. Niin tein. Kun se lurjus tuli tilittämään rahojaan ja minä sain muutaman talarin, pistin lompakon päänalusen alle, jotta hänkin näkisi, mutta hänellä ei ollut sellainen silmänkatsanto kuin rehellisellä miehellä. Heti kun mies oli ovesta ulkona, sujautin lompakon vuoteen jalkapäähän. Vedin häntä nenästä; kyllä Papst tietää, mitä kukin on miehiään. Mutta hirmuista se kuitenkin oli, ajattele: kaksi murhamiestä!
Papst alkoi vähitellen rauhoittua, ja Edevart teki lähtöä.
Olipa ikävää, että hän sai kaataneeksi sinut katuun, pahoitteli Papst.
Taisit loukata itseäsi?
Kyllä vähän, mutta otinpa minäkin veren hänestä. Papst innostui kuin pahainen pojannulikka: Älähän? Sanoitko, että otit veret hänestä?
Hän löi avaimella, mutta minä tarjosin kivestä, pisti Edevart vähän omiaan. Mainiota! Sinähän olet oikein suurtappelija, Edevart! Olihan mukava ilahuttaa vanhaa miestä noin vähällä, joten Edevart pani edelleen omiaan: Kyllä annoin hänelle, että muistaa huomennakin, sen saatte uskoa. Iskin kivellä käsivarteen, niin että eikö liene mennyt poikki.
Käsivarren iskit poikki! riemuitsi Papst ihastuksissaan. Vai löit poikki hänen toisen hirmuisen käsivartensa! Huusiko se roisto edes?
Kyllä parkui, että ihan hirvitti!