No niin! Kas sillä tavalla! Tätä minä en unohda, Edevart, minä siunaan sinua tästä! Miten hän huusi? Valittiko?
Ei valittanut; se koski varmaan hirveän kipeästi, koska mylvi kuin tapettava sonni.
Kuin tapettava sonni — kiitos, kiitos, sinä maksoit minun velkani! Kukaan muu kuin sinä ei ole puolustanut minun henkeäni. Mitäpä vanhan Papstin henki on muille? Ei yhtään mitään! Katsos tänne, Edevart, jatkoi Papst hamuillen taskujaan, minulla on sinulle jotakin annettavaa. Tässä on oma kellosi, saat sen takaisin.
Edevart jäi katsomaan suu auki.
Olin sittenkin tullut sen vaihtaneeksi ja antanut sinulle väärän tilalle. En huomannut sitä ennemmin. Suo anteeksi vanhalle miehelle. Mutta tässä se nyt on. Minä olen rehellinen mies ja vaihdan sen takaisin. Annahan se toinen tänne —
Edevart lähti kotiin päin. Hän ei uskonut Teodoria, ei alunkaan. Eikä
Papstin katumustakaan.
<tb>
Edevart näki kojunsa oven olevan selällään. Lukko oli rikottu — mitä ihmettä oli tapahtunut? Hän meni kiireesti sisään ja näki jotakin — tai jonkun — siinä nurkassa, jossa itse tavallisesti nukkui yönsä. Näytti olevan käppyrässä makaava ihminen — August, kukapas muukaan. Tietysti ihan tukkihumalassa! tuumi Edevart.
Mutta August alkoi sopertaa heikosti kuin kuoleva: Pistivät puukolla… toivat tänne, täytyi murtaa ovi.
Mitä? Mitä sinä puhut? Millä muka pistivät?