Edevart uskalsi nyt sanoa: Ja sinä kun aioit ostaa sen!
Niin aioin, vastasi August. Se oli sitä aikaa. Etkö ymmärrä? Silloin olisin voinut sekä ostaa että maksaakin sen.
Sitä en usko, olisi Edevart voinut sanoa, mutta pysyi vaiti. Mitä hänen piti ajatella toveristaan? Hänellä oli epäilyksensä, August kuoma oli heittäytynyt liian isoiseksi: Mitä hän oli kaiken kaikkiaan mahtanut saada nahkakuormastaan? Tuskinpa kovinkaan paljoa, ei vielä rikkauksia, paksun lompakollisen talarin seteleitä vain, mutta sillä ei eletty koko loppuikää kultavitjoin ja sormuksin.
Vieläkö sinulla on rahaa? kysyi August.
Minullako? Mitäs minulla olisi!
Sinun pitää auttaa minua. Saat uuden takkini.
Ei minulla ole niin paljoa, sanoi Edevart.
Hänen rahansa luettiin ja August sanoi: Se riittää. Saat takin!
August jatkoi, taas kevytmielisenä ja runsaskätisenä: Tarvitset sitä paremmin kuin minä.
Hän palaisi nyt kylläkin retkeltään köyhänä ja halpana, ja jos hän jo oli luullut voivansa kotona rehennellä kukkona tunkiolla, ei siitä nyt ainakaan tullut mitään. Siitä huolimatta Augustin hyvä tuuli alkoi vähin palata, hän oli toistaiseksi pelastunut pahimmasta pulasta, kun kykeni maksamaan veneen vuokran, ja kultasormus ja hanuri hänellä vielä oli, eivätkä ne olleet aivan huonoja kapineita, millä tukea arvoaan niin köyhässä kylässä. Augustille alkoi yhtäkkiä ruoka maittaa, ja hän sanoi haluavansa maistaa markkinaeväitä. Niin aina, August reipastui. Tullessaan aamupuoleen Länsivuonolle he saivat loppumatkaksi vetävän tuulenkin ja pääsivät soutamasta.