Teodorkin tuumi siihen: Niin, pirun huonoja kelloja jouduttiinkin myymään: Minunkin seisoo, käy vain kun ravistelen sitä. Ja kaksi päivää piti ahertaa saadakseni mokoman kapineen!
<tb>
Kauppiaat ja markkinakansa poissa, markkinapaikka autiona ja tyhjänä, hiljaisuus ja äänettömyys kaikkialla. Edevart ja Teodor viipyivät vielä odottaen Augustin toipumista, mutta sitten määrättiin päivä, jolloin heidän oli lähdettävä kotimatkalle.
August alkoi olla jo jalkeilla ja jaksoi mainiosti, mutta häntä nolostutti kovin, kun oli ensimmäisenä iltana tullut ilmaisseeksi Edevartille kaikki salaisuutensa. Sen vuoksi hän väsymättä pilkkasi puukkojunkkaria: Mies oli kovin kömpelö, niin että olisi saanut hävetä; ihan kuin peukalo keskellä kämmentä! August oli suorastaan katkera; hän oli tottunut näkemään puukonpistoja, joista oli seurauksena varma kuolema. Mutta tämä oli vain ihmisten narraamista; uskottelee kai tappaneensa miehen! Kunpa hän saisi sen lurjuksen vielä käsiinsä…!
X
Joakim oli navetan laajennuspuuhissa. Siihen piti tulla kaksi pilttuuta lisää, mutta ei enempää, ei kolmea pilttuuta eikä tallia hevoselle. August havaitsi oitis hyväksi puuttua asiaan sekä ehdottaa omaa karsinaa kahdelle vasikalle, mutta sitäpä ei otettu kuuleviin korviinkaan. August ei siitä loukkaantunut, hän oli sellaiseen tottunut, mutta Joakim oli tehnyt sen mahdollisimman hävyttömällä tavalla ja kysynyt lopuksi, eikö siihen pitäisi tehdä oma koppinsa vielä kanarialinnuillekin. Augustin täytyi heti päästä mukaan auttamaan, hän oli saanut päähänsä, että kyllä pystyy siihen työhön, ei muistanut varoa haavaansakaan. Mutta häntä ei työhön huolittu, ja tällä kertaa se jo loukkasi häntä, varsinkin kun Joakim otti avukseen vieraan kirvesmiehen.
Mutta kun August ei voinut pysyä toimetonna, hän teki postilaatikon. Hän maalasi sen veripunaiseksi ja sai Joakimin piirustamaan siihen "Posti", ja sitten hän naulasi sen kaupan seinään ja oli miestä mielestään. Ihmiset ihmettelivät, mitä hän teki postilaatikolla, kun ei ollut postipysäkkiäkään, mutta August tuumi, että kun kerran Australiassa oli aina maakauppojen seinässä postilaatikko, niin miksi ei silloin täälläkin? Poldenilaiset saattoivat panna lofootien- ja rakkauskirjeensä tähän laatikkoon, niin saivat ne varmasti menemään kerran viikossa kirkkomiesten mukana. Ja sitä paitsi, August vielä vakuutteli, piankin olisi postipysäkki tarpeen täällä Poldenissa, sillä tämähän oli iso paikkakunta!
Niin, August osasi olla huima mies, sellainen hän oli ollut kaiken ikänsä. Ei edes rintaan osunut hengenvaarallinen puukonpistokaan ollut tehnyt häntä sen kesymmäksi. Mutta August oli kuitenkin kaikitenkin Poldenin ainoa August ja maapallonympäripurjehtija, hän oli sentään hyvä olemassa. Miksi seudun tyttölapset olivat todella hiukan häntä ajatelleet monta vuotta sitten hänen tullessaan ensimmäistä kertaa matkoiltaan, mutta eivät sitten enää? Hän ehkä ei pystynyt tarjoamaan kaikkein varminta toimeentuloa, mutta kukapa siihen pystyi koko niillä tienoin? Mutta asioiden ollessa nykyisillään he saattoivat huoleti kujeilla hänen kanssaan ja kertoa rakastaneensa häntä sekä haluavansa kuolla hänen haudallaan. Ja August oli aseetonna, vetäytyi kuoreensa ja hymyili vain.
Mutta sentään tämä mies oli hyvä olemassa. Hän sai kaikki liikkeelle, hänen läsnäolonsa tuntui jossakin. Hänen tähtensä oli milloin korkealla taivaalla, milloin painui aivan alas. Jos olisi saanut parkkilaiva Solegladin haaksirikossa menettämänsä tavarat, hän ehkä olisi pyörähdellyt Poldenin ja koko seutukunnan pääkukkona. Ei käynyt sillä tavalla, seuraavat vuodet eivät olleet suotuisia. Mutta laiskuus oli Augustista kaukana; vaikkei olisikaan saanut aikaan mitään, hän ei silti heittäytynyt toimettomaksi. Niinkuin nyt tämäkin postilaatikko, sehän loisti punaisena kuin tulenliekki. Se ei suinkaan pilannut kaupan seinää, päinvastoin teki sen vasta jonkinnäköiseksi. Myöhempään kesällä saattoi laatikon viereen ilmestyä tärkeitä nimismiehen tai kirkollisia kuulutuksia, vieläpä perintöasioiden päätöksiäkin, joissa oli otsikossa Norjan leijona. Postilaatikko osaltaan auttoi kauppaa muodostumaan julkiseksi paikaksi.
Pikku Pauline liikkui nyt ainoana "isäntänä" tiskin takana. Kaikki kävi hänen päänsä mukaan ja hänen käsiensä kautta, niin ostot ja myynnit kuin hinnat ja velaksianto. Hän vaurastui hiljalleen. Markkinoilta tullessaan Edevart luovutti hänelle sen vähän, mitä hänellä oli myymättömiä tavaroita jäljellä, sekä koko matkalla kertyneet rahat. Silloin kävi selville, että Joakim sai takaisin kaiken, mitä oli kauppaan uhrannut, vieläpä vähän enemmänkin, ja että Edevart jälleen oli kaupan ainoa omistaja. Voit pitää koko kaupan, sanoi Edevart sisarelleen, en minä rupea sitä maasta korjaamaan, jos heität sen jälkeeni! — Entä mitäs sinä itse aiot ruveta puuhaamaan? kysyi sisar.