Syntipukit pysyivät vaiti. Minä kysyn: mitä te oikein ajattelette? Mitäkö me ajattelemme? August tuntui olevan valmis aloittamaan sanasodan.
Edevart kysyi: Onko siis muka jotakin hullusti? Ja sitten hän vieritti syyn niskoiltaan selittäen vain tehneensä niinkuin käskettiin.
August avasi jälleen suunsa, havaitsi viisaimmaksi puhella mielin kielin: Katsos, Joakim, minä ymmärsin lopuksi, että sinä olit oikeassa enkä minä, ja että vasikkakarsina oli liian iso. Silloin lohkaisimme siitä sopivan kokoisen osan kahdelle vasikalle — eikö sinustakin tämä ole tarpeeksi iso siihen? Tahtoisin mielelläni kuulla, mitä ajattelet.
Joakim sinkautti Augustiin musertavan katseen: Jollei minulla olisi kalat kädessä, näyttäisin tuossa paikassa, mitä ajattelen.
Edevart puuttui puheeseen lempeästi ja avuliaana: Etkö voi laskea kaloja siksi aikaa kädestäsi maahan?
August kiirehti lisäämään: Silloin meille jäi liika suoja; siitä ei pääse puuhun ei pitkään; mutta tuossa se on, emme ole liikuttaneet sitä mihinkään!
Nyt näytti ihan siltä kuin Joakimilla olisi ollut täysi työ hillitessään kiivastumistaan, jottei ruvennut kiljumaan ja karjumaan keskellä yötä. Hän yritti irrottaa yhden koljan nipusta, mutta se kai todisti vain hänen neuvottomuuttaan. Samassa hän kysyi: Talliko tuo on, jonka olette tehneet?
Niin, hevostalli, siltä se ainakin näyttää.
Mille ihmeen hevoselle?
Nyt Edevart otti jälleen puheenvuoron: Mitä ihmettä! Näinkö asia onkin! Ja minä kun luulin, että kaikki oli sovittu ja puhuttu valmiiksi teidän välillänne! Jos olisin tiennyt, ettei tähän pitänyt tallia rakentaa, en toki olisi puuttunut pikkusormellanikaan koko hommaan!