Sitä sinun ei pidä kysyä, sillä en ole niitä miehiä, joka sillä pyrkisi kehumaan. Enkä soisi sitäkään, että levittelet siitä tietoa kylällä. Mutta arkut kyllä odottavat Taka-Intian pääkaupungissa, kunnes käyn ne noutamassa.
Edevart: Siinä jutussa ei sitten ole nimeksikään perää?
Etteikö ole perää? Olenko minä ennen sinulle valehdellut? Uskotko minua, kun näet nämä avaimet? Ja August otti taskustaan ison avainnipun. Siinä oli kahdeksan avainta ja korkkiruuvi.
Edevart mykistyi sanattomaksi. Siitäkään ei August ollut koko aikana virkkanut mitään, että hänellä oli Taka-Intiassa kahdeksan arkkua. Ja ensi kerran Edevart näki avaimetkin. Hän oli voitettu.
III
Tämän köyhän kyläkunnan laita oli niin, että kaikki oli siellä horrostilassa. Ei ollut yritteliäisyyttä, kukaan ei hommannut mitään, ihmiset elivät kädestä kärsään. Pienissä peltotilkuissa kasvoi heinää, perunoita ja ohraa, karja kulki kesällä laitumella, talvella se pidettiin navetassa, tämä oli ainainen, muuttumaton elämän järjestys. Lapset oppivat saman, mitä heidän vanhempansa taisivat, ei vähempää eikä enempää, ja päivät kuluivat, elämä meni menojaan. Soudettuaan talvella Lofooteilla kalassa ja korjattuaan syyspuoleen pienen satonsa miehet olivat tehneet tehtävänsä. Muulla ajalla ei ollut merkitystä. Mihin he olisivat voineet ryhtyä, mitä he saattoivat tehdä? Ohhoh, he olivat niin laiskoja, pohjaltaan tyhjäntoimittajia, vetelehtivät pirtistä pirttiin soittaen suutaan joutilaina, unisina ja nälkiintyneinä. Kirkossa he kävivät uutisia kuulemassa.
Naapurikylissä oli joka kevät saatu pieni varma tulo siitä, että jahdit toivat Lofooteilta lasteittain kaloja, jotka oli kuivattava rantakallioilla. Siitä lähti kauniit killingit jauhoihin ja kahviin, kun lapset ja aikuiset kävivät kallioilla hoitamassa kalaa ja ansaiten vähin jokainen. Tässä kylässä ei ollut tehty mitään kuivaamispaikkojen perkaamiseksi puhtaiksi kanervista ja turpeista, jotta ne olisivat kelvanneet tarkoitukseensa. Se oli niin häpeällistä ja kelvotonta, että kävi aivan yli ymmärryksen, ja August, meripoika, tuli kerran lausuneeksi sanan tästä asiasta: entä jos lähdettäisiin ja kiskottaisiin kallioilta ohut turvepeite pois? Lähdettäisiin joka mies, mitä kylässä oli, niin työ olisi muutamassa päivässä suoritettu. August lupasi lähteä itse mukaan.
Hänelle ei vastattu mitään. Ihmiset kääntyivät poispäin mutisten keskenään ja jatkoivat entistä saamattomuuttaan. Eivät he tahtoneet ottaa oppia Augustista! Karolus, kahdeksanhangan omistaja ja Ane Marian aviomies, ei pitänyt asiaa mahdottomana: mitä muuta naapuripitäjäläisetkään olivat tehneet kuin lähteneet moniaita vuosia takaperin miehissä kalakallioille ja peranneet ne puhtaiksi? Siten he olivat hankkineet itselleen kuivauspaikat ikuisiksi ajoiksi. — Tänä vuonna ainakin on liian myöhäistä, vastattiin. Toinen painava vastaväite oli se, ettei koko kylässä ollut miestä, joka olisi ymmärtänyt kalan kuivaamista ja osannut johtaa työtä, mitäpä siis tarvittiin kuivauspaikkojakaan. August sanoi, että hän osasi kuivata kalaa. — Sinäkö? — Minä olen ollut New Foundlandissa, hän vastasi. — Missähän sinä et olisi ollut! arvelivat toiset.
August ei saanut asiaa alkuun.
Kerran iltapäivällä — kauniina sunnuntai-iltapäivänä heinäkuun alussa, miesten kävellessä ja odotellessa Olavin messun aikaa ruvetakseen heinäntekoon — sinä iltapäivänä tapahtui jotakin: Karoluksen ladosta kajahti äkkiä soittoa. Mitä — soittoa? Olivatko ne ulkomaalaiset posetiivinsoittajat palanneet takaisin? Lapsia juoksi paikalle joka taholta, he näkivät Augustin ja Edevartin istuvan ladossa ja Augustilla oli hanuri, kullattu, värikäs ja silkkilenkkinen kapine. Jaloa soittoa virtasi kaksinkertaisista näppäinriveistä ja kahdesta bassosta, Augustin sormet hyppelivät kuin vimmatut. Nyt juoksivat paikalle aikuisetkin, olivat juuri palanneet kirkosta ja olivat aikoneet panna maata, mikä kerrankin jäi sikseen. Karolus tuli, tuli täysi huone, kaikki katsoivat ja ihmettelivät. Sitä Augustia, minkälaisista tarpeista se mies olikaan tehty! Kun hän lauloi ja soitti ylen liikuttavan laulun Barcelonan piikasesta, se valtasi kaikkien mielet.