Mistä sinä olet tuon taidon oppinut? kysyi Edevart.
Enpä tiedä. Oppinutko? Vähitellen, mistä aina mitäkin. Äiti opetti kehräämään ja kutomaan jo pienestä pahasta.
Edevart avasi säkkinsä, ja lapset saivat lahjansa. — Katsos vain, samat tavarat, jotka hän oli ostanut Bergenistä ja jotka hänen piti viedä kotiin pikkusiskoilleen. Tyttö sai silkkihuivin ja poika mainion kääntöpääveitsen ja kumpikin aivan liian suuret kengät. He eivät muistaneet kiittääkään, ennen kuin äiti muistutti heitä siitä, niin ihastuksissaan he olivat aarteistaan.
Sinä olet aivan liian hyvä! sanoi äiti.
Annettuaan vieraalle ruokaa ja juomaa vaimo vei tämän ulos ja näytti pienen navetan, jossa hänellä oli lehmä ja kymmenen lammasta, näytti kanakopin, vesitien, joka vei joelle, halkovajan ja kaikki mitä muuta hänellä oli. Kaikki oli siistiä ja somaa. Tuvan räystään alla oli aitta avain suulla. Emäntä avasi sen kuin ainakin oman arvonsa tuntien ja laskien Edevartin sisään. Siellä riippui orsilla monta valmiiksi kudottua peitettä, lisäksi siellä oli jauhoja ja muita ruokatarpeita, pari paitaa ja yksi ainoa pyhähame, vähän villoja, vähän voita, muutamia lampaannahkoja. — Lovise Magrete ei omasta mielestään ollut niinkään niukoissa varoissa koska salli vieraan katsoa kaikkea, näytteli tavaroitaan kuin toiset vanhoja perhehopeitaan. Edevart katseli kaikkea ja näytti tosiaan olevan talon emännän kanssa samaa mieltä siitä, että tavaroita oli paljon, ylellisyydeksi asti. Suurenmoista! hän sanoi vain.
Onnellisia ihmisiä! Onhan sekin jotakin, ettei ole paljon mitään.
Edevart rupesi kaivamaan säkistään työvaatteitaan. Hän aikoi kiivetä vuorelle. Lovise Magrete ehdotti — tehköön tietenkin, miten itse tahtoo, mutta — eikö hän voisi jäädä yöksi? Tuo työ, sen polun tukkiminen, joka vei sille vaaralliselle kallionkielekkeelle, jouti jäädä huomiseksikin, tänään Edevartin oli paras pysyä rauhassa alallaan ja huomennahan oli sunnuntai — tehköön vain miten itse tahtoo, mutta päivä se oli maanantaikin —
Lovise Magrete lasketti sen kaiken yhteen menoon, varmaankin peitelläkseen punastustaan ja hämminkiään. Kyllä, kiitoksia vain, kyllä Edevart saattoi viipyä päivän, jos Lovise Magrete tahtoi. Hänhän saattoi maata heinissä ladossa.
Niin. Ja hän saisi sievät peitteet sekä päälleen että alleen, monta peitettä…
Tuo valokuva tuossa seinässä oli siis Lovise Magreten mies. August oli sanonut, että oli hyvännäköinen mies, mutta varmaan hänellä silloin oli mielessään joku julma ulkomaalainen esikuva, kun sanoi tuota hyvännäköiseksi: kihara tukka, kyömynenä, hurja ilme, iso suu. Edevart kysyi, kuinka vanha mies oli, ja hänkin sanoi sitten: Komea mies!