Kyllä, myönsi Lovise Magrete, komea mies. Tanssi paljon paremmin kuin kukaan muu ja oli oikein ihmeen hyvä hanurinsoittaja.
Augustkin soitti kovin hyvästi hanuria, huomautti Edevart siihen. Se minun laivurini, jonka näit, on oikea mestari! Meillä siellä pohjoisessa kerrottiin hänen oppineen soittamaan Wittenbergin koulussa.
Niinkö? ihmetteli Lovise Magrete. Minun mieheni oli niin ketterä, että käveli käsillään pitkät matkat. Ja näetkö tuolla vaatesalkoa? Niin korkealle hän hyppäsi tasajalkaa. Älä? ihmetteli Edevart epäillen.
Niin on asia kuin minä sanon. Ainakin melkein niin korkealle. Se oli hyvin hypätty.
Ja kauniisti hän lauloikin. Mutta oli liian rajuluonteinen, niin että varmaan on sekaantunut johonkin onnettomaan juttuun — Amerikassa, näet. Ja sitten mieltyi väkeviin, kun oli niin hauska mies, että hänet kutsuttiin joka paikkaan, ja niin hän pääsi makuun. Käsittämätöntä, ettei hän kirjoita. Niin, ei hän kirjoita. Mutta saattaa hyvinkin sattua, että jonakin päivänä tulee kirje tai että hän itse tulee. Mitä sinä luulet?
Edevart pudisti päätään vastaamatta mitään.
Hän lauloi kauniisti, jatkoi vaimo haaveillen. Hän luetteli kaikki miehensä hyvät puolet, kaiken, mikä oli häneen itseensä tehonnut. Kaiken kaikkiaan vaimo helli hartaasti miehensä muistoa.
Niin, mutta kun hän ei kirjoita -!
Ei kirjoita, tuumi vaimo, siinä kohden on kumma mies. Matkaan lähtiessään hän sanoi, ettei kirjoita mitään ennen kuin on saanut paljon kirjoitettavaa, ennen kuin on ansainnut paljon rahaa ja parantanut tapansa. Ehkä viiden vuoden päästä, hän sanoi.
Ja sinun ja lasten piti täällä elää ja tulla toimeen saamatta häneltä yhtään mitään?