En tiedä. Käsittihän hän, ettemme me täällä Doppenissa kuole nälkään, kun minä osaan kutoa. Olin alkanut kutoa jo joitakin aikoja ennen kuin hän lähti, sillä hän ei enää ansainnut mitään.

Siinä he istuivat ja juttelivat, nuoret ihmiset, ja kuka tahansa olisi saattanut kuulla, mitä he sanoivat, siinä ei ollut mitään pahaa. Illalla Lovise Magreten piti laittaa Edevartille vuode heinälatoon, ja Edevart tuli tietenkin avuksi kantamaan raskaita vuodevaatteita. Yhdessä he puuhasivat siellä heinissä, Lovise Magrete rupesi hieman äidilliseksi ja osasi mielestään tehdä vuoteen paremmin kuin Edevart. Toisinaan he hieman hymyilivät. Lovise Magrete ei todellakaan ollut niitä ihmisiä, jotka kävelevät pää riipuksissa.

Hänen lähtiessään Edevart lähti saattamaan. Pojan oli vaikea erota, niin suuren vallan oli rakkaus hänessä saanut. Hän ilmaisi sen pienin nöyrin sanoin ja silitellen ujosti Lovise Magreten käsivartta. Se oli rohkeasti tehty, mutta Lovise Magrete ei pannut sitä pahakseen, pudisti vain päätään ja hymyili hieman. Poika oli nuori, sorea ja voimakasrakenteinen, työssä karaistunut pienestä pitäen. Lovise Magrete otti vastaan hänen hellyytensä.

Ulkona pihassa äiti kurkisti ikkunasta tupaan, nukkuivatko lapset rauhallisesti, etteivät olleet potkineet peitettä päältään. Hän sanoi, että nyt taas voidaan mennä tupaan istumaan, jos Edevartia halutti. Huomenna oli sunnuntai eikä siis tarvinnut nousta varhain.

Mutta siinä kävikin selville, etteivät he voineet puhella tuvassa.
Lapset kävivät vuoteessaan levottomiksi, eivät olleet tottuneet siihen,
että pirtissä juteltiin yöllä. Tyttö avasi vihdoin silmänsä ja kysyi:
Äiti, mitä nyt? — Ei mitään. Nuku pois!

He eivät voineet istua tuvassa häiritsemässä lapsia, vaan lähtivät jälleen heinälatoon. Mitään ei tapahtunut heidän välillään, ei mitään muuta, paitsi että he kainosti pitivät toisiaan kädestä, nuoren miehen kertoessa, kuinka Lovise Magrete oli täyttänyt hänen mielensä koko Bergenin matkan ajan. Oih, se oli niin nuorta ja kömpelöä ja ujoa, tuon tuostakin Edevart kostutti kielellään kuivia huuliaan ja katsoi koko ajan maahan, hänen sydämensä vapisi. Hm! hän sanoi silloin oikein voimakkaasti jäykistääkseen itseään. Se ei ehkä olisi ollut tarpeellista. Lovise Magrete vain istui ja hymyili ja kuunteli ja oli kai hänkin puolestaan rakastunut nuoreen mieheen, siltä ainakin näytti; hänen lähtiessään vihdoin tämä sai häntä suudella! Niin se kävi, ei Edevart sitä pyytänyt, mutta heidän huulensa kohtasivat toisensa.

Edevart heittäytyi vaatepäällä suulleen peitteille, ikään kuin sulkeakseen sisäänsä suuren salaisuuden.

Tästä alkaen he istuivat aina iltaisin heinäladossa, kun eivät voineet istua tuvassa häiritsemässä lapsia. Aina oli jotakin puhuttavaa, eivätkä he väsyneet keksimästä uutta. Edevart kertoi, että hänen oli ollut vaikea löytää heille. Kun hän lähti höyrylaivasta ja pääsi maalle, ei kukaan tiennyt, missä Doppen oli. Doppen-niminen paikkako? Ei kukaan tiennyt. — Mutta joku nuori mies sanoi: Mutta minä tunsin miehen, jonka nimi oli Haakon Doppen. Niin, sanoi siihen toinenkin, kyllä minäkin hänet tunsin. Se oli minun mieheni! huudahti Lovise Magrete. Siitä näet, että kaikki tunsivat hänet, hän oli hyvä mies!

Edevart ihmetteli: Sinun miehesikö? Ei kai. Sanoivat hänen istuvan linnassa.

Mitä — eihän se hän ole! sopersi vaimo. Trondheimissa, niin sanoivat.