Edevart viipyi matkallaan vuorokauden. Lovise Magrete oli pessyt ja paikannut hänen vaatteensa ja ollut kuin äiti, mutta nyt oli kulunut vuorokausi, ja varmaan hän pian palaisi. Edevart oli ripustanut aittaan joitakin hienoja pyhäpukimiinsa kuuluvia vaatekappaleita, eikä tarkoitus jäänyt Lovise Magretelta älyämättä, sitä ei voinut käsittää kuin yhdellä tavalla, ja pojan ujous liikutti häntä. Kaipasiko hän puolestaan tätä nuorta miestä vai oliko hänen yhtä hyvä olla ilman häntä? Lovise Magrete ei tietenkään ollut aivan päästään pyörällä, mutta lähti kuitenkin kiipeämään polkua tunturille, aikoi ehkä mennä vastaan, ehkä auttaa Edevartia kantamaan rautakankea. Vuorella, korkealla hän tuli katsahtaneeksi taakseen ja näki silloin lahdella veneen ja veneessä miehen sekä että tulija oli Edevart. Totta tosiaan soutaja oli hän, ei ollut jaksanut kantaa raskasta rautakankea niin pitkää matkaa. Lovise Magrete juoksi tulijaa vastaan ja tapasi hänet rannassa. Niin aina, Edevart oli ostanut kangen, olipa ostanut veneenkin ja kalanpyydyksiä, hän aikoi kalastaa lahdella.
No ei tässä maailmassa! ihmetteli Lovise Magrete.
Eihän tämä nyt mitään, ei sillä kannattanut kerskata. Kalastushan oli hänen ensimmäisiä taidon alkeitaan, eikä venekään ollut uusi —
No ei tässä maailmassa, kuinka sinä hommaat ja ajattelet minun parastani! puheli Lovise Magrete heltyneenä. Ja aittaan olet ripustanut hienoja vaatteita, en saa sanaa suustani —
He nousivat rannasta tuvalle. Lovise Magrete auttoi Edevartia kantamaan myttyjä ja kapineita, ruokatavaroita, lisää vaatteita, työkaluja; lapset saivat makeisia, Lovise Magrete valkoisen kauluksen — ellei hän halveksinut sellaista lahjaa! Edevart laski vielä kädestään pöydälle kaksi uutta ruokalusikkaa.
Se oli hyvä, lusikoista olikin puute. Kaikki hän muistikin.
Koko talossa vallitsi nyt ilo. Edevart itse oli ehkä onnellisin kaikista. Lovise Magrete nojautui silmänräpäykseksi häneen. Nuoren vaimon piti vain kävellä Edevartin tuolin ohi, tuskin hän muuta kuin painautui pojan olkapäähän kiinni, mutta läpi tämän koko ruumiin hulvahti suloinen lämmin aalto ja hän veti raskaasti henkeään.
Edevart sai ruokaa, mutta saattoi tuskin syödä lainkaan. He joivat kahvia pikkuleipien kera, joita Edevart oli tuonut. Mitään ei puuttunut. Lovise Magreten avatessa kääröjä ja sulloessa ruokatavaroita kaappiin Edevart joi varkain hänen kahvikuppinsa tyhjäksi saadakseen painaa huulensa samaan kohtaan missä hänen huulensa olivat olleet.
Ilta kului kulumistaan, mutta levolle ei heidän ollut suotu päästä, ennen kuin sattui kohtalokas ja merkillinen asia, voih, oikein kohtalokas ja merkillinen asia!
Lovise Magrete muisti jotakin ja tuli sanoneeksi: Kysyitkö kirjettä?