Ka — kyllä, Edevartilla oli hänelle kirje. Oli ollut vähällä unohtua.
Heti Lovise Magreten nähdessä käsialan hänen kasvoihinsa tuli jännittynyt ilme. Hän avasi kirjeen ja huudahti äkkiä: Se on Haakonilta!
Edevart ja lapset katsoivat häneen hänen lukiessaan. Lovise Magrete kalpeni ja punastui vuoroin, aina välillä huudahtaen: Suuri armo — ei, ei, ei — ah —
Onko se mieheltäsi? kysyi Edevart.
On! nainen vastasi riemuiten ja nousten paikaltaan. Nyt hän tulee, kuuletteko, lapset, nyt isä tulee! Voitteko käsittää, isä tulee kotiin!
Edevart kostutti kielellään kuivia huuliaan ja sanoi: Mutta kirjehän on
Trondheimista, niin olin huomaavinani?
Trondheimistako? Ei… On, on — hän on tullut Trondheimiin — Amerikasta. Kas tässä, leimassa on Trondheim. Mutta ajatteles, että hän tulee nyt, vuotta aikaisemmin — minä tarkoitan vuotta aikaisemmin kuin silloin lähtiessään sanoi. Oli Jumalan onni, että lähdit kauppiaaseen, sillä hän vain käy välillä itseään vähän arkistamassa — matkan jälkeen tietysti — sitten hän tulee. Ja vaistomaisesti nuori vaimo alkoi siivota huonetta Ja laittaa kaikkea järjestykseen.
Edevart meni ulos. Hän käveli joelle ja istui siellä hetkisen, kuunteli kosken kohinaa ja ajatteli ajattelemistaan. Mitä hänen piti nyt tehdä? Mitä hän nyt rautakangella, mitä veneellä?
Niihin aikoihin, jolloin Lovise Magrete lienee saanut lapset makuulle, hän palasi takaisin taloon. Lovise Magrete tuli heti ulos, kertoi lukeneensa kirjeen uudelleen sekä että hänen miehensä saattoi tulla kotiin millä hetkellä tahansa.
Entä nyt? kysyi Edevart.