Enkö minä voi jäädä tänne? Ei, se ei kai käy päinsä.
Tännekö? kysyi Lovise Magrete pelästyen. Et mitenkään.
Entä jonnekin läheisyyteen? Kauppapaikalle?
Ei, ei, älä ajattelekaan sellaista. Mieheni saisi sen tietoonsa.
Vai niin, olet siis rakastunut häneen?
Niin olen, myönsi vaimo. Mutta en voi kylliksi kiittää sinua, kun olet ollut niin hyvä minua kohtaan.
Hetkisen he lepäsivät siinä ääneti, sitten Edevart suuteli Lovise Magretea. Tämä salli sen tapahtua, mutta vastasi kun Edevart yritti hämillään ja kokemattomana jatkaa: Ei, en minä uskalla!
Nolona ja mielestään kovin kurjana Edevart kätki kasvonsa Lovise Magreten poveen, ja he lepäsivät jälleen hetkisen äänettöminä. Edevart kuuli rakastettunsa raskaat sydämenlyönnit ohuen paidan läpi. Äkkiä Lovise Magrete otti hänen päänsä käsiensä väliin ja suuteli häntä, kuiskaten suoraan hänen huuliinsa: En taida uskaltaa?
Kyllä sinä uskallat! kuiskasi Edevart vastaan.
Ja Lovise Magrete uskalsi. Uskalsi sittenkin — äidillisyyttään, säälistä, rakkaudesta, taivas tiesi mistä syistä. Hän vihki tuon rakkaan pojan siihen, ja siitä tuli yksi ainoa hurman ja huuman hetki. Kaikki oli perin luontevaa, siinä ei ollut mitään teennäistä. Edevart ei voinut saada tarpeeksi nuoresta onnestaan, eikä Lovise Magretella ollut sydäntä kieltää häneltä mitään.