Aamulla kuljen eteenpäin. Olen maannut eräässä ladossa ja värissyt kovasti viluani, kun minulla ei ollut mitään sänkyvaatteita; sen lisäksi piti minun lähteä pois juuri kylmimmällä hetkellä, päivänsarasteessa, jottei minua keksittäisi.
Minä kuljen kulkemistani. Metsissä kasvaa vuoroin havupuita, vuoroin koivuja; nähdessäni hienoja suorarunkoisia katajapensaita leikkaan sauvan itselleni ja istun metsän reunaan sitä oksimaan. Yksi ja toinen keltainen lehti on vielä jäljellä puissa; mutta koivu on täpö täynnä terttuja, joista riippuu sadepisaroita. Silloin tällöin istuu tusina pikkulintuja tuommoiseen koivuun, ne nokkivat terttuja, etsivät sitten kiven tai karkean puunpinnan ja hiovat liiman pois nokastaan.
Toinen ei suo mitään toiselle, ne ajavat takaa, ahdistavat toisiaan, vaikka on miljoonia terttuja käytettävinä. Eikä ahdistettu tee muuta kuin pakenee. Jos pikku lintu suuntaa kulkuansa isompaa kohti, tahtoo se pakottaa jälkimäisen väistymään; suuri rastaskaan ei ajattele vastustaa varpusta, siirtyy vain syrjään. Tuo kova vauhti, millä hyökkääjä tulee, se hänet tehnee vaaralliseksi, mietin minä.
Aamuinen kylmän ja ikävän tunteeni häviää vähitellen, minua huvittaa ottaa vaarin muutamia seikkoja, joita sattuu matkallani, ja miettiä hiukan kutakin. Linnut minua eniten huvittivat. Muuten minua elähytti sekin ajatus, että taskuni oli rahoja täynnä.
Falkenberg oli eilen aamulla sattumalta sanonut minulle missä Pekan koto oli ja minä suuntasin kulkuni sinne. Mitään työtä minä luultavasti en saisi tuossa pikku talossa; mutta rikas kun olin, ei työ ollutkaan kaikkein ensimäinen ajatukseni. Pekka ehkä tulisi kotiin ensi tilassa ja hänellä voisi olla jotain kerrottavaa.
Sovitin niin että tulin Pekan kotiin illalla. Toin terveisiä talon pojalta, sanoin että hän oli paljon parempi ja tulee pian. Ja voisinko saada yösijaa?
27.
Olen asunut täällä pari päivää. Pekka on tullut kotiin, mutta hän ei tiedä mitään kerrottavaa.
Voidaanko Övrebössä siis hyvin?
Kyllä en minä muutakaan kuullut.