Kun oli kunnollisesti pimeä, aloin kävellä taloa kohti. Voisin ehkä maata ullakolla tämänkin yön, huomenna kun hänen päänkipunsa on poissa tulee hän ulos. Minä menen niin lähelle, että näen valoa, sitten käännyn takaisin. Lienee liian aikaista.
Kuluu aika, jonka minä arvioin kahdeksi tunniksi, minä kuljen ja istun, istun ja kuljen ja lähestyn taas taloa. Minä voin erinomaisen hyvin mennä ullakolle ja levolle, uskaltakoon Falkenberg lurjus vain mutista! Nytpä tiedän mitä teen, minä piilotan säkkini, ennenkuin menen taloon, niin että tulen vain ikäänkuin noutamaan jotakin pikku tavaraa, jonka olen unohtanut.
Minä palaan takaisin metsään.
Saatuani säkin hyvin piiloon, ymmärrän minä ettei minulla ole mitään tekemistä Falkenbergin, ullakon eikä sängyn kanssa. Minä olen pöhkö ja hullu, minä en halua yösijaa, on vain yksi ihminen, jonka tahdon nähdä ja sitten jättää talon ja koko seudun. Herraseni, puhun minä itselleni, eikö juuri sinun pitänyt etsiä hiljaista elämää ja terveitä ihmisiä saadaksesi rauhasi takaisin?
Minä kiskon säkkini esiin piilosta, heitän sen selkääni ja lähden kolmannen kerran taloon päin. Kierrän väentuvan ja tulen päärakennuksen eteläpuolelle. Salissa on valoa.
Nyt tapahtuu että, vaikka onkin pimeä, lasken säkin seljästäni, jotten näyttäisi kerjäläiseltä, pistän sen kainalooni ja lähestyn varovasti rakennusta. Tultuani kyllin lähelle seisahdun. Seison suorana ja voimallisena salinikkunain alla, otan lakin päästäni ja seison yhä. Ei ketään näy sisällä, ei varjoakaan. Ruokasalissa on pimeä, illallinen on ohi. Lienee sitten jo myöhäkin, mietin minä.
Äkkiä sammutetaan salin lamppu ja koko talo näyttää kuin kuolleelta. Minä odotan hetken, silloin pilkahtaa toisesta kerroksesta yksinäisen kynttilän valo. Se on hänen huoneensa! ajattelin minä. Valo loistaa puolen tunnin ajan, sammuu sitten. Nyt hän on mennyt levolle. Hyvää yötä.
Hyvää yötä ainiaaksi.
Enkä minä tietenkään tänne kevääksi palaa. Se vielä puuttuisi.
Viertotielle tultuani heitän taas säkin olalleni ja lähden vaeltamaan…