Huolisitpa kyllä, Emma, jos minut saisit kaupantekiäisiksi, sanon minä pakottaen itseni leikinlaskuun.
Emma menee. Minä tutkistelen taas Falkenbergiä. Falkenbergillä oli hyvä vainu, hän ymmärsi ihmisiä toisinaan.
Oliko hänen tapanaan vielä laulaa rouvalle?
Eikö mitä. Falkenberg katui, että oli ruvennutkaan rengiksi; täällä näyttivät itku ja suru yhä lisääntyvän.
Itku ja suru? Eivätkö kapteeni ja rouva olleet hyviä ystäviä?
Tietysti, hyviä ystäviä he olivat. Aivan kuin ennenkin. Viime lauantaina oli rouva itkenyt koko päivän.
Aatteles, että niin piti käymän, he ovat varmaankin kovin hienoja ja suoraluontoisia toisiaan kohtaan, sanon minä ja vaaniskelen hänen vastaustansa.
Mutta ovat niin konuja, sanoo Falkenberg murteellaan. Rouva on pahasti mennyt alaspäinkin sen jälkeen, kun sinä lähdit, hän on käynyt aivan kalpeaksi ja laihaksi.
Minä istuin pari tuntia ullakolla ja pidin ikkunastani silmällä päärakennusta, mutta kapteenia ei näkynyt. Miksi ei hän tullut ulos? Kävi toivottomaksi odottaa kauemmin, minä sain lähteä pyytämättä kapteenilta anteeksi. Minulla olisi kyllä ollut hyviä syitä esiintuotavina, olisin syyttänyt ensimmäistä sanomalehtikirjoitusta, että se oli tehnyt minusta hiukan suuruudenhullun, ja oli se osaksi tottakin. Nyt oli minun vain käärittävä kone kokoon, peitettävä se pussiini mikäli mahdollista ja lähdettävä vaeltamaan.
Emma oli kyökissä ja varasti minulle hiukan ruokaa ennen lähtöäni.