Minä sain huoneen päärakennuksesta, sillä aitta oli käynyt liian kylmäksi. Ja kun ihmiset illalla olivat menneet levolle ja kaikki talossa oli hiljaa, tuli rouva luokseni kääröineen ja sanoi:
Anteeksi, että tulen nyt. Mutta sinä kai lähdet niin varhain aamulla, etten ole noussut.
33.
Niinpä olin jälleen keskellä kaupungin humua ja hyörinää, sanomalehtiä ja ihmisiä, ja kun on kulunut monia kuukausia siitä, kun täällä viimeksi olin, ei se itse asiassa ole minusta vastenmielistä. Minä teen suunnitelmia erään aamupäivän, saan käsiini hiukan parempia vaatteita ja lähden neiti Elisabethin luo. Hän asuu sukulaistensa luona.
Olisiko minulla sellainen onni, että tapaisin tuon toisen? Olen levoton kuin poikanen. Olen kömpelön tottumaton käsineisiin ja kiskon ne pois. Kun nousen portaita, huomaan, etteivät käteni sovi vaatteisiin ja vedän hansikkaat taas käsiini. Sitten soitan.
Neiti Elisabeth? Olkaa hyvä ja odottakaa hiukan.
Neiti Elisabeth tulee ulos. — Hyvää päivää? Minuako te…? Ei, tekö se olettekin!
Minulla oli käärö hänen äidiltänsä. Olkaa hyvä. Hän repii reijän kääröön ja tirkistää. Ei mutta mamma on mainio! Teatterikiikari. Me olemme jo olleet teatterissa… Minä en tuntenut teitä heti.
Niinkö. Eihän viime näkemästä sentään kovin kauan ole.
Ei, mutta… Kuulkaahan, te kai mielellänne tahdotte tietää eräästä toisesta? Ha-ha-ha!