Kyllä, sanoin minä.
Hän ei ole täällä. Minä vain asun täällä sukulaisteni luona. Ei, hän asuu Victoriassa.
Niin, olihan minulla teillekin asiaa, sanon minä ja yritän peittää pettymystäni.
Odottakaahan. Minun pitää juuri kaupungille, mennään yhdessä.
Neiti Elisabeth ottaa päällysvaatetta yllensä, huutaa: Hyvästi siksi aikaa! eräästä ovesta ja tulee kanssani. Me otamme ajurin ja ajamme erääseen hiljaiseen kahvilaan. Neiti Elisabeth arvelee, että ajatelkaas tosiaan, miten hauskaa on olla kahvilassa. Mutta tämä ei ole hauskaa.
Tahtoiko hän mieluummin jonnekin muualle? Kyllä. Grandiin.
Minä pelkäsin, etten olisi siellä turvassa, olin ollut kauan poissa
ja minun ehkä täytyi tervehtää tuttuja. Mutta neiti tahtoo Grandiin.
Hän oli vasta muutamia päiviä harjoitellut, mutta oli jo hyvin varma.
Mutta ennen minä olin pitänyt hänestä enemmän.
Me lähdemme taas ajamaan ja tulemme Grandiin. Illattaa. Neiti istuu kirkkaimpaan valoon ja säteilee itse kaiken riemun yli. Tuodaan viiniä.
Kuinka teistä on tullut hieno, sanoo hän ja hymyilee.
En minä voinut täällä käyttää puseroa.