Ei, se on totista totta, mitä sanon. Ja kerran minä tulin yli peltojen luoksenne. En minä teidän nuor' Erikinne luo tullut.
Ajatelkaas, minun luokseni! sanon minä teeskennellen ja olen muka murheellinen.
Niin, teistä se ehkä tuntuu kummalta. Mutta muistakaa toki, pitää meillä maallakin olla joku, johon pikiintyä.
Sanooko rouva Falkenberg samoin?
Rouva Falkenberg — ei, hän sanoo, ettei hän halua rakastua
yhteenkään ihmiseen, hän tahtoo vain soittaa pianoa ja sen sellaista.
Mutta minähän juttuan itselleni. Arvatkaas, mitä minä kerran tein?
Mutta ei, toden totta, minä en sitä sano. Tahdotteko kuulla?
Mielelläni.
Minähän olen vain pikku tyttö teihin verraten, niin ettei se mitään haittaa; silloin kun te makasitte ladossa siellä kotona, hiivin minä kerran sinne ja asettelin peittojanne ja tein niistä sängyn.
Tekö sen teitte? sanon minä vilpittömästi ja unohdan osani.
Olisittepa vain nähnyt miten minä hiivin, haha-ha!
Mutta tuo nuori tyttö ei ollutkaan kyllin koulittu, hän vaihtoi väriä tehtyään pikku tunnustuksensa ja nauroi liioitellen pelastuakseen.