Minä tahdon häntä auttaa ja sanon:
Te olette joka tapauksessa suurenmoinen ihminen. Mitään tuommoista ei rouva Falkenberg olisi tehnyt.
Ei, mutta hän onkin vanhempi. Te ehkä luulitte meitä yhdenikäisiksi?
Sanooko rouva Falkenberg, ettei hän tahdo rakastua kehenkään ihmiseen?
Sanoo. Uh, ei sentään, en minä tiedä. Rouva Falkenberghän on naimisissa, kuten tiedätte, ei hän mitään sano. Jutelkaa nyt taas hiukan minulle… Niin ja sitten meidän piti kerran yhdessä kauppapuotiin, muistatteko? Minä kävelin yhä hitaammin, jotta te saavuttaisitte minut…
Sepä oli somasti tehty. Nyt minä vuorostani ilahdutan teitä.
Minä nousen, menen nuoren Bewerin luo ja kysyn, eikö hän tahdo ottaa lasia joukossamme, meidän pöydässä. Minä saan hänet mukaani; neiti Elisabeth punastuu tulipunaiseksi hänen tullessaan. Sitten minä juttelen nuo molemmat nuoret hyvin yhteen ja muistan sen jälkeen, että minulla oli jotakin toimitettavaa, joten minun pitää jättää heidät — niin mielelläni kuin jäisinkin, hyvä herrasväki. Te, neiti Elisabeth, olette tosin aivan minut lumonnut, mutta minä älyän, etten kumminkaan teitä saa. Te olette muuten minulle arvoitus…
34.
Minä kulkea keljottelen alas Raastuvankadulle, seison hetken ajurien kohdalla ja silmäilen Victorian porttia. Mutta niinpä se olikin, hän oli sukulaisten luona tänä iltana. Sitten minä astelen hotelliin ja juttelen ovenvartian kanssa.
Kyllä rouva kotona on. Huone numero 12, toinen kerros.