Ja ikkunat kadulle päin?
Niin.
Sitten se kai oli kumminkin sisareni, joka vilkutti, sanon minä valehdellen päästäkseni porttieerin ohi.
Minä nousen portaita ja jotten saisi tilaisuutta kääntyä, koputan heti, kun olen numeron löytänyt. Ei vastausta. Minä koputan uudelleen.
Onko se piika? kysytään sisältä.
Minä en voinut vastata myöntäen, ääneni olisi minut ilmaissut. Minä otin ovenvääntimeen, se oli lukossa. Hän oli kai pelännyt että tulisin, ehkä hän oli nähnytkin minut ulkopuolella.
Ei, ei se piika ole, sanon minä ja kuulen sanojeni oudosti värisevän.
Minä odotan kauan aikaa sen jälkeen ja kuuntelen; kuulen sisällä puuhailtavan, mutta ovi ei aukene. Sitten soitetaan jostakin huoneesta kaksi lyhyttä kertaa alas ovenvartijalle. Se on hän, mietin minä, hän kutsuu piikaa, hän on levoton. Minä lähden pois hänen oveltaan, etten häntä häpäisisi, ja kun piika tulee, olen minä aivan kuin alasmenossa. Kuulen piian sanovan: On, on se piika. Ja ovi avataan. Eihän toki, sanoo piika taas, eräs herra tästä juuri meni alas.
Minä ajattelin ottaa huoneen hotellista, mutta se oli minusta vastenmielistä, hän ei ollut sellainen rouva, että olisi kauppamatkustajia kohtaillut. Tullessani alas ovenvartijan luo minä vain ohimennen sanoin että rouva varmaankin oli mennyt levolle.
Minä menen ulos ja istun jälleen vaunuihin. Aika kuluu, tunti menee, ajuri kysyy eikö minun ole kylmä? Onpa kyllä hiukan. Odotinko jotakin? Odotin… Hän antaa minulle jalkapeitteensä ja minä, palkitakseni hänen hyvyyttänsä, pistän hänelle pienen ryyppyrahan.