Aika kuluu, menee tunti tunnin perään. Ajurit eivät enää arkaile, sanovat toisilleen että minä palellutan hevosen kuoliaaksi.
Ei, ei tästä tainnut hyötyä lähteä. Minä maksan ajurille, menen kotiin ja kirjoitan seuraavan kirjeen:
Minä en saa kirjoittaa teille, kunpa vain saisinkin nähdä teidät jälleen? Minä kysyn hotellista huomenna kello viisi iltapäivällä.
Asettaisinko aikaisempaan? Mutta aamupäivävalaistus on kovin kirkasta, kun minä tulen liikutetuksi ja suupieleni värähtelevät, mahdan minä näyttää kammottavalta.
Minä vein itse kirjeen Victoriaan ja palasin kotiin.
Pitkä yö, voi kuinka pitkiä tunnit olivat! Nyt kun minun piti nukkua ja voimistua ja olla terve, en minä voinutkaan. Päivä koitti ja minä nousin.
Vaellettuani kauan pitkin katuja kahnustan takaisin kotiin, panen maata ja nukahdan.
Tunnit kuluvat. Kun herään ja selkiän, riennän heti peloissani telefoniin ja kysyn onko rouva lähtenyt.
Ei, hän ei ole lähtenyt.
Hän ei siis Jumalan kiitos tahtonutkaan paeta minua, sillä kirjeeni hän lie aikoja sitten saanut. Ei, aika se vain oli sopimaton eilen illalla, siinä kaikki.