Minä sanoin rouvalle että eräs herra juuri oli soittanut. Mutta hän vain vastasi ettei hänellä ole aikaa ja käski minun antaa teille tuon kirjeen.
Matkustiko hän erään toisen naishenkilön seurassa?
Ei.
Minä nousen ja lähden. Kadulla minä avaan kirjeen ja luen:
Te ette saa enää ahdistaa minua —
Minä pistän sen sangen laiskasti taskuuni. Se ei ihmetyttänyt minua, ei tehnyt mitään uutta vaikutusta. Aito naisekkaita, nopeita sanoja, alleviivauksia ja ajatusviivoja…
Sitten johtuu mieleeni mennä neiti Elisabethin asunnolle ja soittaa; tämä viimeinen toivo minulla vielä oli. Minä kuulen miten nappia painettuani kello sisäpuolella surisee ja minä seison kuin kohisevaa myrskyä kuullostaen.
Neiti Elisabeth oli matkustanut tunti sitten.
* * * * *
Sitten tulee lisää viiniä ja sitten viskyä. Ja sitten viskyä suuret määrät. Ja sitten kahdenkymmenen ja yhden päivän harhailu taaskin kerran maallisen tajuntani painuessa esiripun taakse. Tässä tilassa saan minä eräänä päivänä päähäni lähettää johonkin tupaan maalla iloisen kuvastimen, jossa on kullatut kehykset. Sen piti tulla pienelle tytölle, jonka nimi oli Olga ja joka oli aivan yhtä hauska ja herttainen kuin vasikka.