Jos hän tulee kyökkiin tänäkin iltana, niin minä laulan valmusta, saattoi Falkenberg metsässä sanoa. Sen minä olen unohtanut.
Etkö ole Emmaakin unohtanut? kysyn minä.
Emmaa? Minä sanon sinulle yhden asian, että sinä olet aivan sama kuin ennenkin.
Olenko?
Olet kyllä sisällisesti. Sinä voisit kaikessa riemussa ottaa Emman ihan rouvan silmäin edessä, mutta sitä en voisi minä.
Sen sinä valehtelet, vastasin minä harmissani. Et ikinä sinä tule näkemään minua missään piikavehkeissä, niin kauan kuin tässä paikassa ollaan.
Ei, en minäkään saa luontoa kehenkään enää tämän jälkeen. Luuletko että hän tulee näkyviin tänä iltana? Minä olen unohtanut valmun, nyt vasta muistin. Kuulehan.
Falkenberg lauloi valmusta.
Sinulla on nyt laulu onnenasi, sanoin minä; mutta ei meistä kumpikaan häntä saa.
Mitä, saa häntä? Oletko kuullut moista houkkiota!