Jospa vain olisin nuori ja rikas ja kaunis, niin saisin kyllä hänet, sanoin minä.
Niin, silloin kyllä. Silloin saisin hänet minäkin. Mutta kapteenipa se oli.
Niin ja sitten olit sinä. Ja sitten olin minä. Ja sitten oli hän itse ja koko maailma. Ja sitten oli se, että meidän kumpaisenkin sopisi sulkea hävytön suumme, sanoin minä ja olin raivostunut itseeni oman lapsellisen jaaritteluni vuoksi. Onko se nyt laitaa, että kaksi vanhaa hirrenhakkaajaa lörpöttää tuollaisia.
Me muutuimme molemmat kalpeiksi ja laihoiksi ja Falkenbergin kärsiviin kasvoihin ilmaantui monta ryppyä; ei kumpikaan meistä syönyt kuten ennen. Salataksemme tilaamme toisiltamme kuljin minä rymeästi ryöhähdellen ja Falkenberg puolestaan kerskui joka aterian aikana, että hän söi liian paljon ja kangistui ja möhkääntyi sen tähden.
Ettehän te syö mitään, saattoi rouva sanoa, kun me toimme takaisin liian paljon eväitämme. Millaisia hirrenhakkaajia te olette.
Falkenberg se sellainen on, sanoin minä.
Ei, ei, hän se on, sanoi Falkenberg, hän on kerrassaan lopettanut syömisen.
Silloin tällöin, kun rouva meiltä pyysi jotain palvelusta, pientä avuliaisuutta, riensimme me molemmin sitä täyttämään; lopuksi me käskemättä kannoimme veden kyökkiin ja täytimme halkolaatikon. Mutta kerran Falkenberg minua jutkautti, toi metsästä mattojen tomuttamiseen aijotun pähkinäpuukepin, jonka rouva nimenomaan pyysi minua eikä ketään muuta itselleen katkaisemaan.
Ja iltaisin jatkoi Falkenberg lauluaan.
Silloin syntyi minussa ajatus tehdä rouva mustasukkaiseksi. No, no hyvä mies, oletko houkko vai tyhmä — rouva ei omista yhtä ajatusta koko yritykselle!