Seisoessani puodissa havaitsin pienen kuorilla koristellun ompelulippaan, sellaisen joita merimiehet entisaikaan ostivat satamakaupungeista ja toivat kotiin morsiamilleen; nyt valmistavat saksalaiset niitä tuhansittain. Minä ostin lippaan valmistaakseni yhdestä kuoresta kynnen piippuuni. Mitä sinä lippaalla teet? kysyi Falkenberg. Emmako sen saa? Hänen mustasukkaisuutensa heräsi ja hän osti, jottei joutuisi häviölle, silkkiesiliinan Emmalle.
Kotimatkalla me aloimme juoda viiniä ja jaaritella. Falkenberg oli yhä mustasukkainen. Silloin minä valitsin sen kuoren, jonka tarvitsin, mursin sen irti ja annoin lippaan hänelle. Me olimme jälleen ystäviä.
Alkoi pimetä eikä ollut kuutamoa. Yht'äkkiä kuulemme soittoa jostakin tuvasta mäeltä, me älysimme että tuvassa oli tanssit, valo välkkyi ja sammui kuin majakassa. Nyt mennään sinne, sanoi Falkenberg.
Me olimme hyvällä hatulla.
Kun tulimme tuvalle, tapasimme muutamia nuoria poikia ja tyttöjä, jotka seisoivat pihalla vilvoittelemassa; Emmakin oli siellä.
Kas vain, onko täällä Emmakin! huusi Falkenberg hyväntuulisena; hän ei ollut ensinkään nurja siitä että Emma oli tänne lähtenyt ilman häntä. Emma, tule tänne, minulla on sinulle jotakin.
Hän luuli hyvän sanan riittävän; mutta Emma pyörähti ja meni sisään. Kun Falkenberg aikoi hänen perässään, suljettiin häneltä tie ja annettiin hänen ymmärtää, ettei hänellä ollut siellä mitään tekemistä.
Mutta Emmahan on siellä. Pyytäkää häntä ulos.
Ei hän tule ulos. Emma on Markus-suutarin kanssa.
Falkenberg seisoi lyötynä. Niin kauan oli hän nyt ollut kylmä Emmaa kohtaan, että Emma oli hänet hyljännyt. Kun hän yhä näytti pilvistä pudonneelta, alkoivat jotkut tytöt pilkata häntä: eikö hän ole saanut voista maksua ja noinko köyhäksi se hänen raukan teki!