Mutta ei ole paukahtanut?
Olenko minä sanonut, ettei hän ole hyvä rouvalle? kysyi Falkenberg katkeroituneena. Mutta he ovat väsyneet toisiinsa, sitä he ovat. Kun toinen tulee, niin toinen lähtee. Kun kapteeni juttelee jotakin kyökissä, muuttuu rouva aivan kuin kuolleeksi, silmät väsyvät eikä hän kuuntele puhetta.
Me hakkaamme taas pitkän ajan ja mietimme kumpikin omiamme.
Minun täytynee löylyttää hänet, sanoo Falkenberg.
Kenet?
Luukkaan…
Minä valmistin piipun ja lähetin sen Emman mukana kapteenille. Kynnestä tuli oikein luonnollinen ja niillä hyvillä kojeilla, jotka olin saanut, voin minä upottaa sen sormeen ja kiinnittää ilman että nuo pari pientä kuparinaulaa jäivät näkyviin. Minä olin tyytyväinen työhöni.
Illalla meidän syödessämme kapteeni tuli kyökkiin piippuineen ja kiitti minua siitä; hän nimitti minua taiteilijaksi ja mestariksi. Koko kyökki seisoi ja kuunteli tätä ja se tepsi, kun kapteeni sanoi että olen mestari. Luulenpa, että sillä hetkellä olisin saanut Emman.
Yöllä tapahtui, että opin kammoamaan.
Luokseni ullakkoon tuli naisenruumis, ojensi vasenta kättään ja näytti sitä minulle; peukalon kynsi oli poissa. Minä pudistin päätäni, että kyllä minulla oli joskus ollut kynsi, mutta että olin heittänyt sen pois ja käyttänyt simpunkuorta sen sijaan. Haamu kumminkin yhä seisoi ja minä makasin pelosta täristen. Sitten minä sain sanotuksi, ettei minulla paha kyllä ollut siihen enää mitään neuvoa, hän sai mennä tiehensä Jumalan nimeen. Ja isä meidän, joka olet taivaissa… Haamu tuli suoraan minua kohti, minä ojensin molemmat nyrkkini ja kiljahdin jääkylmän kiljahduksen samalla painaen Falkenbergin seinää vasten.