Minä kävelin sinne tänne synkkänä ja happamana ja itselleni kiukussa, söin kyökissä, sain vesijohdosta Olinen siunauksen, ruokin hevoseni. Pimeän tullen menin latoon peitteineni…
Heräsin siihen, että joku hapuili minua.
Et sinä saa täällä maata, ymmärräthän sen, sinä palellut kuoliaaksi, sanoi papin rouva. Tulehan minä näytän sinulle.
Me juttelimme asiasta hetkisen, minä en halunnut muuttaa ja sain hänetkin istumaan. Hän oli kuin liekki, ei, luonnon lapsi hän oli. Hänen sisässään soi vielä hurmaava valssinsävel.
24.
Aamulla oli mielialani parempi, olin jäähtynyt ja järkiintynyt, tyydyin kohtalooni. Minun olisi vain pitänyt tietää oma parhaani eikä koskaan jättää tätä paikkaa, minä olisin päässyt tänne rengiksi ja ollut ensimäinen vertaisteni joukossa. Niin, ja juurittunut lujasti hiljaiseen maalaiselämään.
Rouva Falkenberg seisoi pihalla. Tuo vaalea ihminen oli kuin pylväs, hän seisoi keskellä isoa pihamaata eikä hänellä ollut hattua päässä.
Minä toivotin hyvää huomenta.
Hyvää huomenta! vastasi hän ja asteli minua kohti. Hän kysyi hyvin hiljaa: Minä olisin katsonut mihin teidät sijoitettiin eilen illalla, mutta en päässyt. Tietysti minä olisin päässyt, mutta… Ettehän toki ladossa maannut?
Minä kuulin viimeiset sanat kuin unessa enkä tullut vastanneeksi.