Hevoset ovat valjaissa.

Rouva tulee ulos; papin koko perhe saattaa häntä.

Pappi ja hänen rouvansa tuntevat kumpikin minut, vastaavat tervehdykseeni ja sanovat jonkun sanan; mutta minä en kuullut mitään heille rengiksi tulosta. Ja sinisilmäinen papinrouva seisoi ja katseli minua vinon viekkaasti, hän kun tunsi minut.

Neiti Elisabeth tuo evästä ja peittelee ystävättärensä vaunuihin.

Etkö todellakaan tahdo enempää ympärillesi? kysyy hän viimeisen kerran.

En kiitos, kyllä tämä riittää. Hyvästi, hyvästi.

Olkaa nyt yhtä näppärä kuski kuin eilenkin, sanoo neiti ja nyökkää minullekin.

Me lähdemme ajamaan.

Päivä on kolea ja raaka ja minä huomasin heti, ettei peitto suojannut rouvaa kunnollisesti.

Me ajamme tunnin toisensa jälkeen, hevoset jotka tietävät olevansa kotimatkalla juoksevat kehoittamatta, ja kun minulla ei ole rasoja, kangistuvat käteni ohjaksia pidellessä. Erään vähässä matkassa tiestä olevan tuvan kohdalla koputtaa rouva vaununikkunaan, että on päivällisaika. Hän astuu ulos ja on kylmästä kalpea.