Me menemme tuohon tupaan syömään, sanoi hän. Tulkaa te jälessä, kun ehditte, ja ottakaa kori mukaan.
Sitten hän lähti astelemaan mäkeä ylös.
Kylmän tähden hän kaiketi tahtoo syödä tuossa vieraassa tuvassa, mietin minä; sillä ei suinkaan hän minua pelkää… Minä sidon hevoset ja annan niille ruokaa; kun ilma näyttää vielä kylmenevän, heitän öljykankaat niitten selkään taputan niitä ja menen koreineni ylös tupaan.
Tuvassa on kotona vanha vaimo, hän sanoo että olkaa hyvä, tulkaa vain sisään! ja kiehuttaa edelleen kahvipannuansa. Rouva ottaa tavarat korista ulos ja sanoo minuun katsomatta: Minun kai pitää antaa teille tänäänkin? Tuhat kiitosta vain.
Me syömme äänettöminä. Minä istun pienellä penkillä oven suussa, lautaseni penkillä vieressäni; rouva istuu pöydän ääressä ja katselee melkein koko ajan ulos ikkunasta eikä saa ollenkaan ruokaa alas. Silloin tällöin hän sanoo jonkun sanan vaimolle, silloin tällöin luo hän lautaselleni silmäyksen eikö se vielä ole tyhjä? Pikku tupanen on kovin ahdas, minusta ikkunaan ei ole enempää kuin kaksi askelta, niin että me kumminkin istumme yksissä.
Kun kahvi tulee, en minä saakaan kuppia sopimaan penkin päähän, istun vain ja pidän sitä kädessäni. Silloin kääntää rouva koko kasvonsa minuun päin ja sanoo silmät alasluotuina: Tässähän on tilaa.
Minä kuulen sydämeni ankaran jyskytyksen, mutisen jotakin:
Kiitos, se käy erinomaisesti… Minä mieluimmin…
Epäilemättä on hän levoton, hän pelkää minua, pelkää minun sanovan jotakin, tekevän jotakin; hän istuu taas kasvot poispäin kääntyneinä, mutta minä näen hänen rintansa aaltoavan raskaasti. Olkaahan rauhassa, mietin minä, ei sanaakaan ole pääsevä kurjasta suustani!
Minun pitäisi viedä tyhjä lautanen ja kuppi takaisin pöydälle, mutta pelkään säikyttäväni häntä, jos astun sinnepäin. Minä kalistan hiukan kuppiani, jotta hän huomaisi, vien tavarat ja kiitän.