Hän yrittää äidilliseen tapaansa:
Ettekö tahdo enempää? Minä en käsitä…
En, tuhat kiitosta… Panenko tavarat koriin takaisin? Mutta minä en ehkä osaa.
Tulin katsoneeksi käsiäni, lämpöisessä tuvassa ne olivat hirveästi paisuneet, käyneet muodottomiksi ja kömpelöiksi, minä tuskin voinkaan siirtää mitään koriin. Hän lienee huomannut mitä ajattelin, katsoi ensin käsiäni, sitten lattiaan ja sanoi suun vetäytyessä nauruun:
Eikö teillä ole vanttuita?
Ei, en minä tarvitse niitä.
Minä menin takaisin paikalleni ja odotin, että hän asettaisi tavarat takaisin koriin niin, että voisin ottaa sen mukaani. Äkkiä hän taas kääntyy minuun päin ja kysyy, katse yhä kiinni lattiassa:
Mistä te olette?
Norrlannista.
Hiljaisuus.