Mikä onni! sanoi rouva. Missä se oli? Täällä.
Minä olisin kyllä saanut useampiakin peitteitä pappilasta, mutta nuo ihmisparathan eivät olisi koskaan saaneet niitä takaisin… Kiitos, minä saan hyvin itse… Ei kiitos, minä saan itse… Laittakaa itsenne valmiiksi.
Minä suljin vaununoven ja nousin ylös.
Jos hän nyt taas koputtaa vaununikkunaan, niin se on peitteestä ja silloin minä en pysäytä, ajattelin.
Tunti toisensa jälkeen kuluu, tulee nokipimeä, sataa ja pyryää aina yhä ankarammin, tie käy yhä pehmeämmäksi. Silloin tällöin minä hyppään istuimelta alas ja juoksen vaunujen vierellä saadakseni lämmintä, vaatteeni valuvat vettä.
Me lähestymme kotia.
Kunpa nyt vain ei olisi liiaksi valoa, niin että hän tuntee peitteen, mietin minä.
Paha kyllä oli aivan valoisa, rouvaa oli odotettu.
Hädissäni minä pysäytin hevoset kappaleen matkaa rappusista ja avasin vaunun oven.
Miksi —? Ei, mitä se merkitsee?