Realisti eroitti selvästi mustilaisen käheän äänen; hän kuuli myöskin muutamia raakoja sanoja ja aavisti että tämä oli syynä tytön pakenemiseen. Hän näki tytön panevan kätensä silmilleen ja nyyhkyttävän kovasti muutamia silmänräpäyksiä. Mutta sitten katsoi hän ylös, hymyili… jopa nauroikin ja kuivasi silmiänsä esiliinaansa.
Vesi näytti läikkyvässä peilissä koko hänen pitkän, solakan vartalonsa tummansinisessä, ruumiin mukaisessa liivissä ja lyhyessä, poimeisessa hameessa. Hän voi nyt selvästi nähdä hänen kasvonsa: tavattoman pieni pää, tuuheine, mustine hivuksineen, kasvaen kutreiksi otsalle. Pyöreä, mustahiviäinen muoto ja punertavat huulet. Vakava leuka, suuret säihkyvät silmät ja nenä osoittava järkevyyttä.
Nyt näytti hän rauhoittuneen ja istui siinä hiljaa rantaäyräällä. Kummallisia muutoksia näkyi hänen kasvoillansa. Kurottaen ottamaan muutamia myöhästyneitä sinisirkkusia luhtaheinien seasta, rupesi hän hiljaa hyräilemään realistille tuntematonta kansanlaulua.
Tämä ryömi heti ulos piilopaikastansa.
— Sinähän kauniita lauluja laulat. Laulas tuo minulle uudestaan.
Tyttö säikähti nähtävästi kovasti hänen läsnäolostaan, sillä hänen äänensä vapisi, kun hän puoleksi poiskääntyneenä lauloi laulunsa loppuun.
Ääni oli norja ja taipusa, koko Itä-Suomelle omituinen, vienosointuinen.
Realisti katsoi mielitekoisena nahkalaukkuunsa, hakeaksensa muistiinpanovihkoansa. Hän ei kumminkaan tahtonut ilmaista tuntemattomuuttansa.
— Kuka sinua on opettanut laulamaan?
— Ei kukaan, — kivakasti ja poiskäskeväisesti.