Halkokaupasta siis ei tullut mitään ja niin lähti Viipurilainen lotja Kuusniemen rannalta matkaansa. — Siitä riemusta Manni samana iltana Revon luona, jossa myös Salojärvi rikkaana rehenteli, joi itsensä patahumalaan, niin että toiset käsikynkästä saivat häntä taluttaa aina kotiportailleen asti, johon hän tunnotonna kuin eläin jäi makaamaan.
Paria viikkoa ennen syyskäräjäin alkua sai Tamminen kaksi manuuta velasta samana päivänä: yhden N. kaupungin säästöpankilta ja toisen maakauppias Revolta.
* * * * *
Lokakuun keskipaikoilla alkoivat käräjät. Tamminen oli sitte manuut saatuaan ollut niin äimeyksissä, ettei kyennyt juuri mitään toimimaan. Niinpä olivat markkinaretkensäkin, joista niin paljon odotti, jääneet tekemättä.
Vanhain juttujen loputtua oli Tamminen heti pihdissä. Nimismies Manni säästöpankin puolesta ja maakauppias Repo omasta puolestaan vaativat Tammisen asettamista konkurssitilaan, koska hän ei muka voinut sitomuksiaan suorittaa ja hän vaan keinotteli vierailla varoilla. Oikeus määräsikin ahdistetun viikon sisällä, jolla ajalla vielä käräjät kestivät, tekemään luettelon varoistaan ja veloistaan sekä kielsi häntä lain edesvastauksen uhalla paikkakunnalta liikahtamasta.
Nyt tiesi Tamminen mitä kello oli lyönyt. Määrätyn ajan sisällä hän valmistikin täydelliset konkurssipaperit. Omaisuus näiden mukaan nousi 24,000 markkaan ja velat 11,000:teen.
Oikeuden välipäätöksessä määrättiin nimismies Manni ja kauppias Repo pesän väli-aikaisiksi hoitajiksi ja saisivat he jo heti ruveta irtonaista omaisuutta rahaksi muuttamaan. Nahkuritehtaan ammeet, irtaimisto ja työn alla olevat tavarat saisi, Mannin erityisestä anomuksesta, myöskin myydä, vaan sorvaustyökaluja ei, koska Tamminen ilmoitti ei muuta eläkettä pesästä tahtovansa, kunhan vaan saisi jatkaa varsinaista ammattiaan pesälle kuuluvilla työkaluilla. Asua hän saisi Tammistossa niinkauan kun tila tulisi myydyksi. Lopullinen tuomio julistettaisiin seuraavissa talvikäräjissä.
* * * * *
Niin olivat nyt Tammisen kauniit tulevaisuuden toiveet rauenneet tyhjiksi utukuviksi vaan. Surulliselta tuntui nähdä niin monen vuoden ahkeran työnsä hedelmät kahden ahnaan korpin raastettavana ja että ne tekisivät parastansa, siitä oli hän varma.
Eräänä sateisena iltana Marraskuun alkupuolella istui hän työnsä päätettyään salin keinutuolissa oikaisemassa selkäänsä ja mietti juuri omien huonekapineiden tekoa, kun ovi avaantui ja Anna Mattila pikku Elli sylissä astui sisälle. Ottaen pikku tyttönsä polvilleen, sanoi hän: