— Se oli hyvä, Anna, että tulitte. Minulla olisi vähän teille sanottavaa. Kun taka-aikoina tulevaisuuteni kimmelsi edessäni hopeanhohtavalta ja luulin Tammistossa saavani elää ja kuolla, pyysin teitä emännäksi siihen ja te puolittain lupasitte. Nyt kun kaikki, kaikki on jo melkein mennyttä, ja minä itse kohta maantiellä, annan teille puolinaisen lupauksenne takaisin. En tahdo sitoa teitä kukatiesi mimmoisiin puutteisin. Minun on taas alkaminen lusikasta ja silloin aina on paras olla toista sitomatta onnettomaan kohtaloonsa. Niin, Anna, kätenne tuohon: lupauksenne annan takaisin, joskopa se kuinkin mieltäni katkeroi.
Anna ei antanut kättänsä. — Olisin siihen suostunut muutama kuukausi takaperin, itsestänikin, pyytämättänne, sanoi hän, vaan nyt en sitä niinkään hevillä tee. Isäni silloin ajettiin keppikerjäläisenä mökistään ja minä pidin vallan mahdottomana edes ajatellakaan semmoisen tytärtä Tammiston emäntänä.
Tammisen silmät suurenivat. — Uskaltaisitkos nyt siis, kun minulla ei mitään muuta ole kun kaksi kättä, ruveta katsomaan mahdollisia puutteita silmästä silmään? kysyi Tamminen.
— Nyt juuri uskallankin, oli tytön suora vastaus. — Yltäkylläisyyteen en ole tottunut ja työtä ei minua ole opetettu pelkäämään. Vähemmän on sitä paitsi ihmisilläkään syytä soimata, että Tammiston yltäkylläisyyteen haluten olen siihen emännäksi tunkeutunut.
Tamminen saattoi kiitollisuudesta vaan puristaa tytön kättä ja sillä oli liitto kahden henkilön kesken elämään ja kuolemaan vaan toinen toisensa edestä solmittu.
* * * * *
Heti välipäätöksen käräjissä langettua, alkoivat pesänhoitajat aika lailla mellastaa Tammistossa. Nimismies Manni matkusti heti kaupunkiin, sai takavarikon halko-urakan suhteen puretuksi, möi halot paikalla taas Viipurilaisten asiamiehelle ja sai rahat, 2,000 mark., heti käteensä, sillä olivathan puut jo hyväksytyt ja ulko-ilmassa kuivamisen kautta yhä parantuneet. Vaan näistä rahoista ei monta markkaa lie Teljoon saapunut, sillä huhu tiesi kertoa jo tänne saakka, että Manni korttipöydässä eräänä yönä kaupungin iloisten herrain parissa ne melkein sukupuuttoon menetti.
Sitä kiukkuisempana palasi Manni kotiansa. Hän oikein vapisi saadakseen raastaa Tammistoa ja sen omaisuutta niin silmittömästi kuin mahdollista. Ilmoitus lähetettiin kaupungin sanomalehteen nahkuritehtaan kaluston ja tavaran myymisestä, ja kumma kyllä, vaikka Manni itse niitä halusi niin halvalla kuin mahdollista, ylistettiin myytäviä ylenluonnollisesti. Viekas Repokaan ei saanut tutkituksi miksi Manni näin teki.
Antaen ilmoituksen parin viikon ajan vaikuttaa, minkä se voi, ryhdyttiin nyt Tammiston muun irtaimiston huutokauppaan. Surkeata oli nähdä kuinka vasara lankesi, ja yksi ammuva elukka toisensa perästä jätti tutun talon. Niin menivät hevoset ja muutkin eläimet. Maanviljelyskaluston ja kalanpyydykset melkein kokonaisuudessaan osti Repo, sillä hän piti itseään jo puolittain Tammiston omistajana. Seurasi sitte huone y.m. kapineet. Tammiselle itselleen jätettiin toistaiseksi ainoastaan välttämättömimmät näistä.
Eräs seikka kuitenkin Tammista miellytti. Tavaransa eivät kelikaupalla menneet. Kaupungista oli saapunut varakas teurastaja, joka, tietäin lehmäin hinnan ja ymmärtäen niitä arvostella, kiskoi hinnat niin korkealle kuin suinkin oli mahdollista. Eivätpä hevosetkaan tai muut elukat polkuhintaan menneet. Ja kun huutokauppa loppui, oli nimismiehellä koossa alun neljättä tuhatta markkaa. Vaan sitte olikin Tammisto puti puhdas, että seinät vaan kumisivat tyhjyydestä.