Senjälkeen myytiin puidut elot, aumat, useita ladollisia heiniä, kaikki heinäpielekset ynnä muuta, mitä vielä Tammistossa oli vähempää rihkamaa.
Mitä ei Manni, eikä Repokaan huomanneet, oli, että Tamminen tässä tilaisuudessa samoin kuin edellisessäkin huutokaupassa seurasi myyntiä suurimmalla tarkkuudella, ja salavihkaa kirjoitti huutokauppasummat markka markalta ja penni penniltä muistiinsa. Olipa hänellä jo täysi tieto Mannin tekemästä halkokaupastakin ja sen johdosta myöskin, millä kannalla asiansa nyt olivat. Harvinaisesti iloisena saattoikin hän siis astua valitun elämänsä seurakumppanin luo ilmoittamaan sitä, kenenkään ennakolta aavistamatonta uutista, että Tammisto oli sittekin jääpä heidän omaisuudekseen ja ehkäpä vähän vielä lisäksikin. Tamminen päätti pikemmiten asiainsa suhteen ruveta toimimaan siten, kun ne vaativat.
Tästä kaikesta tietämättä, Manni ainakin huolimatta miettiäkään niin pitkälle, astuivat toimitusmiehet ja ostajat Tammiston saliin, johon emännöitsijä oli kutsunut heidät kahville.
— Vaan nyt sinun tulee muuttaa nahkuritehdas Tammistosta pois, tuumaili Repo Männille heidän sisälle tultuansa. — Minä kaikissa tapauksissa ostan tämän talon ja tarvitsen tehdasrakennuksen toisiin tarpeisiin.
— Et sinä sen määrääjä vielä ole, sanoi riitatuulella oleva Manni; — etkös ole kuullut sananpartta: "elä nuolaise ennenkuin tipahtaa".
— Sinun kiusaksesikin sen ostan ja laita vaan siksi, että rojusi ovat matkassa, vastasi toinenkin vihasta paisuen.
Kukaties olisivat miehet hypänneet toisillensa tukkaan, jos ei Tamminen olisi samalla sisälle astunut.
Kahvia nauttiessa lauhtui Mannin mieli vähän ja hän jo hymyhuulin, kiusaa muka tehdäkseen, tuumaili isännälle:
— No, Tamminen, nyt on vaan teidän kaunis tilanne myymättä.
— Ettekä sitä konsaan myykään, vastasi Tamminen kuivasti.