— Mikäs estää? kysyi Manni.
— Eikö myydä? kiljasi Repo.
Kumpainenkin seisoivat uhkaavina Tammisen edessä ja olisivat varmaankin noin rohkean puheen päästäneen elävänä nielleet, vaan Tammisen kasvojen jäntäreet eivät värähtäneet, kun hän vastasi tyyneesti:
— Ei myydä siitä syystä, että rahaa jo on karttunut kappaletta yli velkojen. Minä puolestani pesästä vielä odotan melkoistakin rahasummaa ja silloin kun minun aikani on tullut, varustakaa vaan kukkaronne suu hyvin leveälle, sillä itsestännekin tiedätte, ettette minulta sääliä raha-asioissa tarvitse odottaakaan. Itsehän minut siihen olette opettaneet.
— Onko asian laita niin? uteli Repo, joka vähemmin asian juoksua tunsi.
— Lopputili sen näyttänee, oli vaan Mannin hajamielinen vastaus.
Salojärvi oli myös huutokaupassa. Kahvin nautittua vei Manni hänet sivuhuoneesen, ottaen Lipposen ja Kyllölän isännän vierasmiehiksi.
— Tunnustatte kai Tammiselle olleenne velkaa 2,000 markkaa? alotti Manni.
Mies myönsi.
— Se saaminen nyt huutokaupassa on siirtynyt minulle. En rahaa vaadikaan vielä, vaan tahdon ainoastaan kuolevaisuuden vuoksi, että panette puumerkkinne tähän paperiin. — Sen sanottua veti Manni esille pitkän, valmiiksi kirjoitetun paperiluiskan, mihin Salojärvi vastustamatta antoikin puumerkkinsä ja sen todistivat läsnä olevat vierasmiehet. Salojärvi itsekseen tuumi vetävänsä Manniakin nenästä, vaan tällä kertaa ainakin oli hän antanut viekoitella itsensä pulmaan, josta ei niin helpolla pääsisikään, sillä hän oli tunnustanut vekselin, joihin hän, salon yksinäisyydessä asuen, ei vielä ollut ennättänyt ollenkaan tutustua.