— Hiljaisuudessa toimin asioiden suhteen sen vuoksi, että jos maakauppias Repo olisi vähääkään vihiä saanut siitä, minkä eteen useinkin yöt päivät työskentelin, matkustelin tuiskut ja rämysäät sekä kulutin paljonkin rahaa, olisi hän nyt yhtä puhdas maallisista omaisuuksista olevinaan kuin Salojärvi, joka minulta hyvät rahat vei. Semmoiset kuin Salojärvi ja maakauppias Repo opettavat ihmistä varovaisuuteen. Jos olen tehnyt väärin, niin onhan meillä laki ja oikeus kysyä minua siitä. Jättäen muun osan maakauppias Revon vaatimuksista omaan arvoonsa ja oikeuden punnittavaksi, tahdon vaan muistuttaa, että Tammiston myyminen nykyjään riippuu kaupungin säästöpankista, jonka kanssa olen asiasta selvillä. Siis siinä "kahden kauppa, kolmannen korvapuusti". Maakauppias Revolla ei sen asian kanssa ole enää mitään tekemistä.
Kun jutun loppupuoli ainakin oli vienyt paljon aikaa, ilmoitti oikeuden puheenjohtaja, että lopullinen päätös asiassa julistettaisiin iltapuoleen. Määrättynä hetkenä saapuivatkin asianomaiset käräjäpaikalle, jossa oikeuden jäsenet jo istuivat tuumimassa loppupäätöstä. Repo tuli erinomaisen hyvällä tuulella, josta Tamminen otti arvataksensa hänen toivovansa kuinkakin loistavaa tulosta aamupuolen istunnossa pitämästään pitkästä puheesta.
Melkoisen hetken kuluttua kutsuttiin asianomaiset vihdoinkin sisälle. Oikeuden päätöksessä julistettiin, että samalla kun maakauppias Repo sopimattomista puheistaan sorvari Tammista vastaan oikeuden edessä tuomittiin vetämään sakkoa 100 markkaa tai sovittamaan rikos vesileipävankeudella, hän myös kahden kuukauden sisällä velvoitettiin jälkimäisen saamamiehille tekemään täydellinen tili pesässä löytyvistä rahavaroista. Itse hän saisi hakea korvausta ja valvoa Manni-vainaan pesästä, mitä täten luuli vahinkoon tulevansa, sillä olihan hän pesän hoitajana Mannin hallitsemista varoista velvollinen vastaamaan yhtähyvin kuin vainajakin, koska jälkimäistä ei erikoisesti viime syyskäräjissä oltu rahain hoitajaksi pyydetty eikä määrättykään. Mitä muuten maakauppias Revon väitteeseen Tammisen kelpaamattomuudesta omia asioitaan selvittelemään tulee, oli oikeus sitä mieltä, että tämä varsinaisen pesänhoitajan, edellämainitun pankinjohtajan, apulaiseksi oli kaikkein sopivin. Tammiston myymis-anomus tällä kertaa ainakin tykkänään hylättiin. Sen jälkeen annettiin asianomaisille tavallinen valitus-osoitus.
Näin tyydyttävälle kannalle oli nyt Tamminen ponnistuksillaan asiansa saanut. Riippui nyt vaan hänestä itsestään toimia niin nopeasti ja pontevasti kuin mahdollista.
Tammisen astuttua käräjäkartanon pihalle oli sinne kokoontunut paljon väkeä. Kun juuri Sallila ja Kyllönen onnittelivat häntä kättä puristaen asiansa menestymisestä, tuli heidän luokseen Repokin punakkana, ei millään muotoa kiukusta, vaan jostakin muusta, jota Tamminen ei ensi silmäyksellä voinut selittää. Kohta hän kuitenkin pääsi asian perille, kun Repo, häntä lähestyen alkoi laulaa:
"Ootkos velikulta pukkia nähnyt Wiipurin vallin reunalla? Sill' on pitkät ja paksut sarvet, Kilikalin kellot kaulassa."
— Minä annan sinulle kilinkalia, sinä maailman lopun ratti, minä juuri, huusi kimakka naisääni väkijoukon takaa; — etkö suoriudu tiehesi sukkelaan olemasta tässä ihmisten pilkkana.
Ja joukon läpi tunkeutui Revon vaimo aika ryskeellä.
Vaan Repopa ei ollutkaan noin totisella tuulella kuin vaimonsa. Ottaen pari tanssiin vivahtavaa kömpelöä askelta, hän alkoi laulaa:
"Vanhan loikan riivatun minä — — —"