Paljon ovat asiat kolmen viimeisen kuukauden ajalla Teljossa muuttuneet. Repo ei ollut valitusta tehnyt edellä kerrotun konkurssipäätöksen johdosta — muistamattomuudesta ajoissa, kuten hän itse oli valittavinaan. Hän vaan levollisesti kokoili saamisiaan ja heti valitusajan kuluttua veikin kaupungin säästöpankkiin puolet Manni-vainaan hävittämiä konkurssipesän varoja siinä toivossa, että takavarikko peruutettaisiin. Vaan siinä hän kovasti pettyi. Tamminen, joka näistä hankkeista sai tiedon ja peläten saavansa tulla kärsimään tässä samoin kuin Salojärven jutussa, pani kynsin hampain vastaan ja samaapa mielipidettä oli säästöpankin hoitajakin. Ei Revolle muu auttanut kuin lähteä taas vaan rahan haalintaan. Ei jälkimäinen toimi enää liene hänellekään niin helppoa ollut, vaikka vaimonsa käräjäkartanon pihalla rikkauksista oli kerskunut, sillä viipyi kappaleen toista kuukautta ennenkuin Repo vähin erin hampaat kireessä kiukusta oli lopunkin vailingista pankkiin suorittanut ja senkin vaan sillä keinoin, että oma saamisensa pesästä pidettiin hänelle maksettuna ja Revon kuitti siitä otettuna vastaan puhtaana rahana. Nyt vasta lankesi takavarikkokin ja Repo sai taas alkaa jatkaa entistä liikettään.
Jo heti kun Repo oli varoista ensimäisen puoliskon suorittanut, maksettiin Tammisen saamamiehille ensimäinen jako-osuus 70 % ja nyt toisen puoliskon saatua loput korkoineen. Niin hyvin Tammisen toiveet toteutuivatkin, että ei ainoastaan Tammisto jäänyt hänelle itselleen, vaan vieläpä sai pesälle karttuneista varoista itse nostaa kappaleen kolmatta tuhatta markkaa ja vielä runsaampi olisi saaliinsa ollut jos Manni-vainaja olisi Sallilalta saamaan ja Tammisen tunnustamaan vekseliin rehellisesti kuitannut ne summat, jotka Tamminen jo oli sitä vastaan maksanut. Nyt oli paperi kokonaisuudessaan lunastettava ja tämä oli Tammiselle uusi todistus, minkä konnan kanssa hän aikanaan oli ollut tekemisissä.
Kiukusta peräti syöntynyt Repo taas niissä välikäräjissä, jotka käsittelivät Manni-vainaan konkurssiasiaa, vaati rouva Mannin vangitsemista väärästä vararikosta, sillä tämä hänen mielestään oli vierailla varoilla elänyt yhtä ylellisesti kuin miesvainajansakin ja oli siis saman rikoksen alainenkin. Oikeus ei kuitenkaan kallistanut korvaansa siihen suuntaankaan ja niin näyttivät juonikkaan Revon koukut yhä vaan tulevan omiksi nieltävikseen. — Muuten tämän asian likempi käsitteleminen ei enää kuulu kertomukseemme. Mainitsemme vaan ennakolta lyhyesti, että saamamiehet, toista vuotta rettelöityään, lopullisesti saivat Manni-vainaan pesästä ainoastaan — 20 %. Ja siinä oli auttamattomasti tuon niin varakkaaksi luullun pesän lopullinen loppu.
* * * * *
Vaan pistäytykäämme jo pikimmältään tämän kappaleen alussa mainittuna iltana Tammistossa. — Ihanan elokuun illan aurinko kultaa talon rakennuksia. Vilponen, tuskin tuntuva etelätuuli väräyttelee pihalle tehdyn väli-aikaisen lehtimajan lehtiä. Paitsi seurakunnan pappia ja lukkaria istuu majassa vanhoja tuttavia höyryävien maljojen ääressä: Tamminen, Sallila, ukko Kyllönen, nimismies y.m., kaikki tyytyväisinä ja iloisessa pakinassa keskenään. Piha on täynnä nuorta väkeä, joka iloisessa rinkitanssissa huvittelee itseään ja salin avonaisten akkunain kautta näkyy silloin tällöin talon emäntä häärivän vanhempain naisvieraidensa kanssa. Näin riemuitaan talossa ilta ja vieläpä osa yötäkin.
Tammistossa ovat siis pidot, vaan mitkä? Jos sitä ei muusta huomaisi, niin ainakin siitä, kun myöhemmin yöllä kotia palaava nuorisoparvi kylän raitilta raikkaasti huutaa:
— Kauan, kauan eläköön Klaara ja Antti Kyllönen!
Pidot olivat Klaara Mattilan ja nuoren Kyllösen häät.
Loppu.