— Puhu jotain Kullervo. Miksi olet noin surullinen? — katkasi tyttö äänettömyyden, tarttuen hellästi käsivarteeni.
— Olisinko iloinen, kun sinä lähdet! — huudahdin tuskallisesti. — Älä lähde Vera! Ne vangitsevat sinut — aivan varmaan ne vangitsevat sinut… rääkkäävät… ehkä tappavat… Tiedäthän… ei siellä todistajia tarvita!
— En pelkää kuolemaa! — huudahti hän uhma huulillaan. — Paljon ovat tappaneet… Tappakoot…
— Tarvitaan sinua täälläkin… Nuori olet… paljon saisit aikaan… hukkaan menee elämäsi…
— En voi jäädä, isä… tiedäthän. Minun täytyy! — huudahti hän odottamattoman päättävästi, mutta niin tuskallisella äänellä, että sydäntäni viilsi.
Huomasin, ettei hän muuttaisi päätöstään. Ja minun tuli niin äärettömän surullinen olla. Että näkisin hänet viimeisen kerran — se ajatus painoi minua kuin raskas, kauhea kivi…
Olimme saapuneet jo sinne, mihin aijommekin ja seisoimme ääneti vanhan ränsistyneen aidan vieressä kalpeassa satumaisessa valossa… Ja aivan lähellämme jossakin lauloi laulurastas ihanata, myöhäistä lauluaan… Olin purskahtaa itkuun…
— Luuletko sinä Kullervo, että minun on hauska lähteä?—sanoi hän äänellä jossa värähteli katkeruus, tuska ja hellyys ja katsoen kummasti mustilla, loistavilla silmillään, jatkoi: — Jos tietäisit… jos tietäisit…
Hän seisoi edessäni hurmaavan kauniina, notkeana… Rinta hiukan koholla, posket vienosti punertavina, huulet puoliavoimina, silmät omituisesti loistaen, oli hän kuin ilmestys — ilmestys taivaasta! Yhtäkkiä syöksähti hän kaulaani, suuteli suulle, poskille, silmille kiihkeästi… ja purskahti katkeraan itkuun.
— Niinkö…? Rakas… — huudahdin ja tempasin hänet äärettömän riemun vallassa syliini. — Rakastatko todellakin?