— Niin…
Itkien lepäsi hän sylissäni kuin lapsi. Puristin häntä rintaani vastaan… suutelin… Olin kuin juopunut riemusta. Tuntui kuin valtaava myrsky olisi silmänräpäyksessä pyyhkäissyt kaikki surut, huolet, koko maailman — ja jättänyt vain hänet, joka sylissäni lepäsi. En nähnyt muuta, kuin hänen kyyneleiset silmänsä, puoliavoimen, surullisen suunsa… En tuntenut muuta kilin hänen värisevät, hennot käsivartensa kaulallani, hänen poskensa ja tukkansa pehmeyden, kun hän minuun puristautui… Unohdin kaikki! Kuin kuumeessa kuiskin:
— Onko tämä unta? Pidänkö sinua… rakas… todella sylissäni…
Onko mahdollista, että rakastat…?
— Sinua rakastan… Yksin sinua! — puhui hän tulisesti. — Koko maailma on tyhjä ilman sinua! Voi, kuinka olen kärsinyt… itkenyt… Kun en olisi sinua nähnytkään… Tai ei niinkään… — Hän puhkesi uudelleen itkuun.
— Mutta miksi menet? Älä mene… kirjoita isällesi…
— Minun täytyy — älä kiellä! — keskeytti hän kiihkeästi. — Mutta minä tulen takaisin… En voi… luulen että kuolen, jos en sinua saisi nähdä… Tulen… — Hän puristautui minuun yhä lujemmin.
— Mutta jos vangitsevat…
— Eihän ne… enhän ole mitään pahaa tehnyt. Mutta pidätkö sinäkin… niin paljo minusta…?
— Älä kysy… Rakkaani!
Me istuimme kauvan siinä kaatuneella puunrungolla, sylitysten, väristen riemusta, katsellen toisiamme ilokyynelistä loistavin silmin — kuiskien, haaveillen onnesta… Ja ympärillä loisti kaikki himmeässä, satumaisessa valossa ja laulurastas lauloi ihanasti myöhäistä lauluaan…