Seuraavana aamuna, kun olin poissa, tulivat poliisit erään tummaverisen, venättä puhuvan miehen johdolla ja vangitsivat Veran. Sisaren kuvauksesta huomasin, että se vieras oli ollut poliisiagentti Kraloff, joka oli jonkun aikaa oleskellut kaupungissa ja jonka olin tavannut kolme kertaa hiipimässä asuntoni ympärillä. — Vera lähetettiin samana päivänä Pietariin, enkä minä nähnyt häntä enää milloinkaan…
II.
Siitä oli kulunut viisi viikkoa, kun hänet vangittiin — viisi kauhean pitkää viikkoa. Olin ollut kuin hourupäinen koko ajan. Hän oli sisarelleni luvannut heti kirjoittaa, kun saa tilaisuuden — eikä kirjettä kuulunut. Öisin en voinut nukkua, vapisin pelosta, epätietoisuudesta, olen itkenytkin — en häpeä sitä tunnustaa…
Olin juuri synkkien ajatusteni vallassa eräänä aamuna, kun ovikello soi. Aijoin mennä avaamaan, mutta siskoni tuli vastaani kirje kädessä huudahtaen: — Kirje sinulle!
Sieppasin sen kuin kuumetautinen. Katsoin postileimaa: Pietarista — mitä…? tämähän ei ole hänen…
Vapisevin sormin revin rikki kuoren — sieltä solahti käteeni aivan vieraalla käsialalla kirjoitettu, lyhytsanainen kirje. Aloin lukea…
Mitä pitemmältä luin, sitä kummallisemmaksi tunsin itseni. Tuntui aivankuin olisin jäätynyt yhdeksi jäämöhkäleeksi — niinkuin aivonikin olisivat muuttuneet lumi- tai jääsohjoksi. Aijoin puhua jotakin, mutta kieli ei taipunut — enkä enää muistanut, mitä minun pitäisi sanoa…
— Mikä sinun tuli… mikä… mitä…? — sopersi siskoni pelästyneenä, sieppasi kirjeen ja alkoi ahnaasti lukea. Näin, miten hänen kasvonsa kalpenevat, silmät suurenevat kauhusta — ja hänen huulensa vavahtelevat ja sitten hän kirkaisten heittäytyy suulleen sohvalle purskahtaen hillittömään itkuun… Äiti tulee sisälle… lukee — molemmat itkevät…
Uudestaan tartuin kirjeeseen. Järkähtämättömänä kuin kuolema on siinä tuo turmiosanoma, kirjoitettuna kauniilla, hieman hermostuneella käsialalla. Luin uudestaan:
Toveri!