Niinkuin tiedätte vangittiin sisareni Vera siellä. Häntä syytettiin valtiopetoksesta ja kapinan valmistamisesta ja vietiin Pietari-Paavalin linnaan. Yhtään kirjettä en saanut häneltä. Asun nykyään enoni luona Inkerinmaalla. Neljä päivää sitten tuli eräs kalastaja kertomaan enolleni, että hänen verkkoonsa oli taas tarttunut ruumis — naisen ruumis. Riensimme rantaan. Ja arvaatte suruni ja raivoni kun ruumis oli — Veran! Hän oli miltei muodoton. Kalat olivat jo syöneet hänen kasvonsa, silmät olivat poissa — ainoastaan äitivainajalta saamastaan rististä ja tukastaan tunsin hänet. Ja kauheata: nuoran silmukka oli vielä hänen kaulassaan! Ja kun riisuimme häntä, huomasimme, että koko selkä oli tummansininen ja rikki — aivankuin verinen, raadeltu maksa… Hennot luut näkyivät useasta paikasta. Sääriluut oli murskattu jollakin tylsällä aseella…

Häntä on siis hirveästi kidutettu — koetettu luultavasti pakoittaa tunnustamaan jotakin. Mitä tiesi hän, lapsi parka! — Lopuksi on hänet hirtetty ja heitetty Nevaan, josta virta kuletti hänen ruumiinsa tänne asti… Niin julmasti hänen nuori elämänsä katkaistiin — hänhän oli vasta 19-vuotias!

Me hautasimme hänet erääseen hiekkakumpuun lähelle rantaa.

Sanomattomalla surulla

Anatol K—lov.

P. S.

Hän pyysi minun ilmoittamaan teille, jos jotain tapahtuisi — siksi kirjoitin.

En voinut vieläkään puhua — enkä ajatella. Ainoastaan hämärästi tunsin, että hän oli iäksi minulta mennyt ja se tunne oli niin hirvittävä, että se uhkasi tukehduttaa minut joka hetki — ikäänkuin suunnaton jäämöhkäle olisi hitaasti, mutta varmasti laskeutunut päälleni… Kauhulla havaitsin, että olin itsekin kuin jääpuikko; ainoastaan sydän löi, ei, jyski, tasaisesti, kuuluvasti kuin jättiläiskellon iskut, koskien kipeästi rintaani. Ja kaikki tuntui niin kauhean sekavalta ja kauhealta — niinkuin ympärilläni olisi ollut ääretön, sysimusta tyhjyys, josta en milloinkaan pääse pois.

Kuinka kauvan siinä istuin, en tiedä. Minun olisi kai aikoja sitten pitänyt mennä toimeeni, mutta siitä en nyt välittänyt — koetin vain käsittää, ajatella… Ja vähitellen ymmärsin kaikki: he olivat murhanneet hänet, kauhistuttavasti, julmasti: ruoskineet, ja jumalani! — murskanneet hänen hennot jalkansa! — mitä lienevät tehneetkään! Kuinka hän onkaan kärsinyt! — Ooh, en voi — en voi ajatella sitä!

Mutta itsepäisenä, järkähtämättömänä kuin joku hirvittävä kone painoi se ajatus minua. Näin aivan selvästi edessäni, miten hänet tuodaan sydänyöllä kurjasta, kosteasta komerostaan kidutushuoneeseen: kolkko, maanalainen, ikkunaton huone, josta ei mikään ääni, avunhuuto kuulu… Siellä näkyy outoja, kauheita kidutuskapineita… Synkännäköiset, kamalat miehet vaativat hänen tekemään joitakin tunnustuksia. — Päänpudistus on vastauksena. Uudestaan vaaditaan, uhataan. — Sama vastaus. Santarmiupseerin näköinen viittaa kahdelle jättiläismäiselle miehelle; nämä riistävät raa'asti vaatteet hänen päältään — ainoastaan pieni hame jää… sitovat kädet ranteista yhteen ja vetävät ylös pylvääseen, niin että ainoastaan varpaat koskettavat maata; tarttuvat kamaliin lyijynuppisiin nagaikkoihin… Viuhahtaa… Kun ensimmäinen isku sattuu hänen selkäänsä, parahtaa hän vavahtaen kuin eläin, joka on saanut kuolettavan luodin — ja kauhea punainen viiru osoittaa, mihin isku on sattunut; mutta pian sitä ei enää erota: koko selkä muuttuu iskujen vaikutuksesta ensin kirjavaksi, punaiseksi, sitten sinertäväksi, mutta yhä vinkuvat iskut… Hän kouristuu, kiemurtelee kuin mato tuskissaan… ja punainen, lämmin veri pirskahtaa hänen selästään…