Jo silloin samana iltana kun se turmansanoma saapui, menin hänen luoksensa, joka nyt on vierelläni, kerroin hänelle juurtajaksain kaikki, selitin suoraan aikomukseni ja pyysin häntä avukseni. Hän ei ensin tahtonut suostua, mutta kun ilmoitin siinä tapauksessa tekeväni sen yksin, suostui hän heti. Ja nyt me istuimme ja odotimme…
Siinä äänettöminä istuessamme hyökkäsivät ajatukset kahta kauheammalla vimmalla kimppuuni. Uudelleen ja uudelleen olin näkevinäni ne hirmut, tuntevinani ne tuskat, joiden alaiseksi rakastettuni joutui. Kolmeen vuorokauteen en ollut hetkeksikään nukahtanut… Kun olin nukahtaa, näin hänet joko ruoskittavana, tai hirsipuussa ja kirkasin kauhusta… Päivät olin kuin mielipuoli; kuljin huoneeni lattialla kuin vangittu villieläin häkissään; pienimmätkin seikat hermostuttivat minua sanomattomasti, enkä voinut ajatella muuta kuin sitä kauheata…
Olimme istuneet kauvan samassa asennossa. En tiedä kuinka kauvan, sillä aikakin oli käynyt minulle joksikin epäselväksi, käsittämättömäksi… Tornikello kaupungissa löi kaksitoista, laskin sen lyönnitkin, mutta mieleeni ei edes juolahtanutkaan, että aika olisi kulunut niin pitkälle… Jossakin kaukana kalisutti tuuli irtonaista kattopeltiä, mutta minusta tuntui kaikki kummallisen sekavalta ja raskaalta unelta. Minä en nähnyt enää toveriani, en pensaita, jotka vaikeroivat riuhtovien tuulenpuuskani kynsissä, enkä mustanharmaata peltoa; minä en nähnyt muuta kuin tuon aukon, josta häntä odotin — tuijotin siihen kauan, tylsästi, kauheasti…
Viimein ilmestyi siihen tumma, epäselvä haamu ja kun musta pilvenlonka samassa väistyi kuun edestä, näin selvästi vaalean hatun, tumman palttoon, tunsin tuon omituisen, laahustavan käynnin. Ja nyt hän oli yksin! Tunsin miten lihakseni jännittyivät, ikäänkuin hyppyyn kyyristyvän pedon… Tartuin pistooliini…
Nyt! — kuiskasin käheästi ja ponnahdin seisoalleni.
Nopeasti, äänettömästi kuin kissat hiivimme polulle ja lähdimme häntä vastaan. Siitä ei ollut enää kuin noin kuusikymmentä metriä häneen — ja yhä lähenimme… Nyt en ollut enää hermostunut, omituinen kylmä tyyneys valtasi minut, aistimeni olivat tarkat, käteni ei värähtänytkään — tunsin ainoastaan jonkinlaista jännitystä ja hitusen verran pelkoa siitä, jos hän vielä pääsisi pakoon… Puhuin teennäisen iloisella äänellä toverilleni — en muista, mitä — ettei urkkija vain olisi alkanut mitään epäillä. Kymmenkunnan askeleen päästä tunsin selvästi hänen mustahkon naamansa — se oli aivan rauhallinen… Neljän askeleen päässä pysähdyin hänen eteensä, ojensin pistoolin hänen rintaansa vastaan ja ärjäsin kolkosti: — Nyt kuolet!
Hän nosti kätensä ylös kuin suojaksi rinnalleen, suu aukeni, silmät tuijottivat tylsinä, kauhun jäykistäminä… Kasvot muistuttivat kauhunaamaria. — Hän näki tietysti, ettei armoa ollut odotettavissa… Kylmäverisesti kuin ampumaharjoituksissa kohotin minä pistoolia, kunnes tähtäsin keskelle kalpeata otsaa — kuunvalossa näin, ettei käteni hituistakaan vavissut — ja laukasin…
Pamahti — ja minusta tuntui se luonnottoman kovalta, terävältä… Hän lysähti kokoon kuin tyhjä säkki, jota on pidetty pystyssä ja yht'äkkiä pudotetaan maahan — sanaa sanomatta, ääntä päästämättä. Hän retkahti selälleen ja otsasta pulpahti punanen verivirta kuin pienestä ruiskusta. Nopeasti, konemaisesti panin pistoolin taskuuni, sieppasin toverini kainalosta suuren säkin, jonka olimme ottaneet mukaamme, viittasin hänelle ja aloimme äänettömästi työntää ruumista jalat edellä säkkiin. Kädelleni pirskahti lämmintä, tahmaista verta, mutta sekään ei liikuttanut minua — päinvastoin tuntui kumman keveältä, ikäänkuin olisi päässyt jostakin suuresta taakasta, joka jo kauan, kauan on painanut hartioita… Yhtä äänettömästi tartuimme säkkiin — hän jalka-, minä pääpuoleen — ja lähdimme yli peltojen kohti merta.
Emme olleet vielä kulkeneet pitkää matkaa kun tunsin väsymystä; säkki tuntui painavalta, varsinkin kuin sitä voi kantaa ainoastaan yhdellä kädellä. Paita kastui hiestä, se virtasi suolaisena otsalta silmiin ja kirveli, mutta sitä ei ollut aikaa pyyhkiä — eteenpäin mentiin yhä yltyvällä vauhdilla. Äkkiä olin kuulevinani nopeita askeleita takanamme. Pudotin säikähtyneenä säkin ja tartuin suonenvedontapaisesti pistooliini, valmiina ampumaan jokaisen, ken uskaltaisi lähestyä, mutta kääntyessäni en nähnyt mitään — se oli ollut vain kuulohäiriö.
Kun me hiestä märkinä ja hengästyneinä saavuimme rantaan, irrotin kiireesti mädänneeseen laituriin kiinnitetyn veneen, laskimme ruumiin siihen ja toverini alkoi soutaa, mutta silloin muistin jotakin unohtaneeni. Hän souti takaisin rantaan ja toin sieltä suuren kiven veneeseen — sitten lähdimme. Oli onni, että tuuli oli maan puolelta, sillä se oli yltynyt valtavaksi myrskyksi. Mahtavat, synkät pilvenlohkareet kiitivät taivaalla kuin vuoret, niin että täysikuu vain silloin tällöin vilkasi meitä niiden välistä. Läheisestä metsästä kuului uhkaava, salaperäinen humina — aivankuin joku jättiläishirviö olisi siellä tuskissaan ähkynyt ja lahdelta kuului meren kumea pauhu… Luontokin näytti kuin ärsyyntyneeltä, mutta se ei minua pelottanut, päinvastoin nautin siitä!