— Pitääkö meidän kuolla nälkään… ennenkuin… ennenkuin… te menette työhön…?
— Niin… — yhtyi äiti.
— Kyllä jo pitäisi… — päätteli isä synkkänä.
— Sinä se olet syypää kaikkeen! — huusi Helmi-sisko raivokkaasti itkien. — Isä ja Reino olisivat jo aikoja sitten menneet työhön… mutta sinä estät… sinä… sinä… sinä!
Nyt tulistui Mauri uudelleen.
— Sen minä sanon, ettei mennä pettämään tovereitamme! Ei jumal'auta mennäkkään! Vaikka ennen kuollaan nälkään joka sorkka!
Mutta nyt kohosi kiihko ja katkeruus huippuunsa. Kaikki muut paitsi isä, rupesivat itkemään — sillä kaikki olivat nälissään! Ja kun ei ymmärretty oikeata syyllistä, niin sai Mauri kaiken osakseen. Vihaiset, uhkaavat silmäykset, katkerat, pistävät sanat ihan sinkoilivat hänen ympärillään.
— Ei, kyllä tämä on liikaa! — ärisi isä, heittäen kulmainsa alta kiukkuisen silmäyksen Mauriin.
— Sinunko tähtesi tässä ruvetaan ijankaiken kärsimään! — huudahti veli itku kurkussa ja iski raivokkaasti kepillään männynvesaa.
— Enkö minä sinulle enää mitään merkitse…? Etkö lapsestakaan välitä…? — nyyhkytti Maurin vaimo hyssyttäen sylissään itkevää pienokaistaan.