* * * * *

Kuolema, järkähtämätön kuolema silmieni edessä, kysyn itseltäni: Pelkäätkö sitä? Pelkäätkö astua tuon tuntemattoman kalmankynnyksen yli, josta et koskaan voi palata? — Ja vastaus on: — En. Minä en pelkää. Kuoleman esiripun taakse ei ole vielä kukaan kurkistanut ja sieltä palannut näkemiään kertomaan. Sentähden jokainen, joka vakuuttaa, että on elämä kuoleman jälkeen, on höperö — koska kukaan ei tiedä sitä. Kukaan ei voi myöskään sanoa, ettei ole, sillä sitäkään ei kukaan tiedä. Tiede ja ihmisjärki pakottaa epäilemään, ettei ole mitään; tiede todistaa, että ihminen on pitkien ajanjaksojen kuluessa kehittynyt alemmista eläinmuodoista ja niin ollen on samaa sukupuuta kuin eläimetkin. Ja kun kuolemme, kun kerran verenkierto ja hengitys lakkaavat, ruumis mätänee inhottavaksi raadoksi, niin mikään "sielu" tai "henki" ei ruumiintoiminnan jälkeen voi elää.

Sieluksi voitaisiin kutsua ajatuskykyä, aivotoimintaa, joka hallitsee koko elimistöämme, ja jota on eläimilläkin vähemmässä määrässä — mutta sehän loppuu samassa kuin ruumis kuolee! Missä olisi silloin se osa ihmisestä, jonka pitäisi mennä joko taivaan iloon tai ijankaikkiseen helvettiin? Jos emme tiedäkään mitään varmaa, niin pitääkö meidän ehdottomasti uskoa kuoleman esiripun takana olevan jotain typerää, kamalaa ja mahdotonta! Minä ainakin uskon — toisille en voi sitä vakuuttaa — ettei siellä ole mitään, ettei ole mitään elämää kuoleman jälkeen ja kuolen tyynesti siinä vakaumuksessa.

En tiedä, miksi tämän kirjoittaminen tuntuu vääryydeltä äitiäni kohtaan — hän kun on jo niin vanha. Usein tuntuu siltä, että vanhojen pitäisi antaa olla rauhassa — antaa heidän kuolla lapsellisessa, typerässä uskossaan, jos he kerran ovat siinä onnellisia…

Niinpä käydessäni hiljattain äitini luona ja hetken puheltuamme jokapäiväisistä asioista, hän äkkiä kääntyi puoleeni ja syvä huolen- ja tuskanväre äänessään kysyi:

— Sano, oletko tullut jumalankieltäjäksi… etkö sinä usko?

— Niin, mitä sitten? — kysyin vältellen.

— Uskotko, että Kristus on sinunkin syntikuormasi maksanut… ja että me hänen armostaan nousemme kirkastettuina ijankaikkiseen elämään…

— En minä sitä juuri noin voi uskoa…

— Voi poikaparka… — puhui äiti purskahtaen itkuun. — Niin elävä usko kun sinulla oli lapsena… ja nyt on vihollinen saanut sinut noin valtaansa… Että minun piti tuota kuulla…