— Mutta äiti… älkää nyt välittäkö siitä noin kovasti… Eihän kaikkia voi uskoa…

— Etkö sinä usko ijankaikkiseen elämäänkään?

— Sitäkö, että löytyisi taivas, jossa on ikuinen onni ja autuus… ja helvetti, jossa vallitsee ijankaikkinen piina ja kärsimykset…

— Niin.

— Se on niin mahdoton ja järjetön oppi, ettei kukaan, joka vielä kykenee selvästi ajattelemaan, voi sitä uskoa!

— Poikaparka, kuinka sinä voit… noin puhua?

— Älkää nyt hermostuko äiti. Koettakaa hiukan ajatella, niin näette itsekin…

— Mitä ajatella…?

— Koettakaa kuvitella, että olette kuollut, joudutte taivaaseen ja näette, että minä ja kaikki lapsenne ovat helvetissä ja tiedätte, ettemme koskaan — kuuletteko, koskaan pääse sieltä pois, vaan meidän täytyy ijankaikkisesti kärsiä hirmuisia tuskia. — Sanokaa äiti, onko teillä silloin yhtään ilon ja onnen hetkeä taivaassa?

— Mitä sinä puhut… mitä tarkoitat? — soperteli äiti hätääntyneenä.